Näytetään tekstit, joissa on tunniste Björnram Hans Larsson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Björnram Hans Larsson. Näytä kaikki tekstit

perjantai 8. syyskuuta 2023

Piispan kärsimykset

Juusten

Aino-mummon esi-isät tässä kirjoituksessa:

Paavali Juusten (n. 1516 Viipuri – 1575 Turku), Turun piispa.
Tönne Olofsson Wildeman (1510 Pernaja - 1584 Pernaja), Pernajan Tjusterbyn herra, Viipurin linnan käskynhaltija 1573-84)
Hans Larsson Björnram (k. 1571 Viipuri), Pernajan Isnäsin herra, Viipurin linnan käskynhaltija 1568-71.
Erik Fleming (1487 Parainen - 1548), valtaneuvos, Kustaa Vaasan luottomies.
        
Muut henkilöt:

Juhana III (1537-92), Ruotsin kuningas 1568-92.
Katariina Jagellonica (1526-1583), Ruotsin kuningatar 1568-83.
Iivana IV (Julma) (1530-84), Venäjän suuriruhtinas ja ensimmäinen tsaari 1547-84.  

 

Ruotsin idänpolitiikan suomalaisia työrukkasia 1500-luvulla.

   Kari Tarkiainen tuo kirjassaan esiin sen miten ensimmäisten Vaasa-kuninkaiden aikana suomalaisilla henkilöillä oli merkittävä rooli Ruotsin idänpolitiikan muotoutumisessa ja toteutuksessa. Näitten henkilöitten joukosta löytyy neljä Aino-mummon suomalaista esi-isää.

   Erik Fleming oli Kustaa Vaasan luottomies, johon kuningas turvautui ja luotti idänpolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Esimerkiksi silloin kun Olavinlinnan päällikkö Gustaf Fincke ennen lähtöään neuvottelumatkalle Venäjälle kääntyi Kustaa Vaasan puoleen kysyäkseen ohjeita. Kuninkaalta tuli vastaus: ”En minä tiedä, kysy Erik Flemingiltä”.

   Hans Larsson Björnram johti Eerik XIV:n Venäjälle lähettämää kahta lähetystöä vuosina 1564 ja 1566. Viimeisellä matkallaan hän sotkeutui vakavaan hallitsijoitten väliseen kiistaan, kun Iivana Julma vaati Ruotsia luovuttamaan hänelle vankina olleen Juhana-herttuan puolison Katariina Jagellonican.

   Tämän kirjoituksen aiheena on Juhana III:n lähetystön matka Moskovaan 1569-72. Sen johdossa  olivat Turun piispa Paavali Juusten ja Tjusterbyn herra Tönne Olofsson Wildeman. Samalla selviää Paavali Juustenin erikoisen näköisen aatelisvaakunan syntytarina.

Turun piispa saa tehtävän - 1569


   Kruunajaistensa aikana heinäkuussa 1569 Juhana III antoi piispa Paavali Juustenin tehtäväksi johtaa valtuuskuntaa neuvottelemaan tsaarin kanssa Moskovassa. Tavoitteena oli päästä sopimukseen, jolla saataisiin toistuvat rajakahakat ja rajan yli suuntautuvat ryöstöretket loppumaan. Retkikuntaan kuuluivat Juustenin ja Wildemanin lisäksi kaksi muuta lähettilästä, kaksi tulkkia, haavuri, kappalainen, pari kirjuria sekä sotilaita ja palvelijoita, yhteensä 57 henkilöä. Juustenin laiva haaksirikkoutui matkalla ja Turkuun päästiin vasta heinäkuun viimeisenä päivänä. Piispa otti jäähyväiset kotiväeltään ja matkaa jatkettiin vesitse Viipuriin, jossa viivyttiin lähes kaksi viikkoa. Siellä Juusten sai neuvoja linnanpäällikkö Hans Larsson Björnramilta, joka oli käynyt Venäjällä useita kertoja. Viimeisellä matkallaan Björnram oli kuitenkin sotkeutunut pahasti Katariina Jagellonica-kiistaan, joten häntä ei voinut enää päästää Iiivana Julman lähellekään.

Jumittuminen Novgorodiin - 1569


   Lähetystö saapui Novgorodiin 14. syyskuuta 1569. Jo ensimmäisenä päivänä siellä alkoivat vastoinkäymiset. Juustenin ja Wildemanin retki kuuluukin epäonnisimpiin missioihin, mitä historia tuntee Ruotsin ja Venäjän välillä.

   Novgorodin käskynhaltija vaati, että neuvottelut aloitetaan hänen kanssaan. Tästä kieltäydyttiin, jonka seurauksena käskynhaltija esti lähettiläitä jatkamasta matkaa. Ruotsalaista lähetyskuntaa vartioitiin tiukasti, ruoka-annoksia pienennettiin ja juotavaksi tarjottiin vain vettä. Edes omilla rahoillaan he eivät saaneet ostaa paikallista olutta. Marraskuussa Novgorodin uudeksi käskynhaltijaksi tuli voivodi Pjotr Danielovits Pronski, joka tiukensi otetta entisestään; lähetyskunnan oli muutettava kuudesta talosta kolmeen, joihin heidät eristettiin puisella paalutuksella. Päivittäisestä ruoka-annoksesta vähennettiin kaksi lammasta, yksi hanhi sekä kaalia ja herneitä sekä hevosten kauraa.

   Rauhanvaltuuskunta antoi lopulta periksi ja 4. joulukuuta se suostui neuvottelemaan Novgorodissa. Vasta tammikuun alussa 1570 käskynhaltija otti heidät vastaan. Kun lähetyskunta ei puheessaan puhutellut käskynhaltijaa Ruotsin kuninkaan vertaisena mahtimiehenä, puhe keskeytettiin ja ruotsalaiset vietiin läheiseen taloon, jossa heiltä riistettiin kaikki arvoesineet; kultaiset rannerenkaat repäistiin, niin että veri virtasi. Sitten heidät sidottiin ratsumiehen pitämään köyteen ja pakotettiin juoksemaan läpi kaupungin. Palattuaan majapaikkaansa lähettiläiltä riisuttiin kengät ja vaatteet ja heidät laahattiin alastomina paikalla olevien ilkuttaviksi ja heitä lyötiin venäläisillä solmuruoskilla (nahkahihnoista palmikoitu, päästään solmittu ruoska). Tämän jälkeen heidän kirstunsa tutkittiin ja kulta, hopea ja rahat vietiin. Kolmen päivän kuluttua tsaari armahti lähetyskunnan ja heille palautettiin vaatteet, jotta he voisivat jatkaa matkaa.


Moskova ja Murom 1570-71


   Matkalla Moskovaan lähetyskuntaa kohdeltiin kuin vankijoukkoa. Perille tultiin kolmen viikon kuluttua tammikuun lopulla 1570. Heidät majoitettiin kaupungin rajojen ulkopuolella sijaitsevaan ”tataarien hoviin”. Piispan majoittaminen muslimien residenssiin oli loukkaus sekin. Tsaari palasi Moskovaan vasta vappuna ja Ruotsin valtuuskunta kutsuttiin 1. kesäkuuta Kremliin. Tsaari oli raivoissaan ja vaati, että kysymys Katariina Jagellonican luovuttamisesta piti ratkaista ennen kuin neuvottut voitaisiin aloittaa. Siitä Juusten ei halunnut keskustella, mikä johti valtuuskunnan karkottamiseen Muromiin n. 300 kilometriä itään. Siellä heidän majapaikkansa eristettiin paaluaidalla. Ruuaksi annettiin vain runsaasti leipää ja paikallista olutta. Toisaalta he säästyivät maassa vallitsevalta rutolta ja tataarien hyökkäykseltä, joka päätyi Moskovan polttamiseen poroksi ja ajoi tsaarin häpeälliseen pakoon.

   Muromissa valtuuskunnalle viimeistään valkeni, että se oli joutunut Iivana Julman järjestämän nöyryyttävän näytelmän esittäjäksi. Mitään rauhanneuvotteluja ei ollut alun alkaenkaan tarkoitus käydä. Päinvastoin elokuussa 1570 Venäjän joukot hyökkäsivät Liivinmaalle ja 25-vuotiseksi sodaksi kutsuttu sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli alkanut.

   Lähetystön matka Venäjälle paljastui Iivana Julman järjestämäksi näytelmäksi, jossa lähetystöä rankaistiin muutamaa vuotta aikaisemmin venäläisen lähetystön Tukholmassa saamasta tylystä kohtelusta. Tsaarin raivon syynä oli myös, ettei hän ollut saanut käsiinsä Katariina Jagellonicaa, josta oli tullut Ruotsin kuningatar. Tästä asiasta oli tullut Iivana Julmalle suorastaan pakkomielle. Lisäksi Juhanan ja Iivanan lähinnä solvauksia sisältävä kirjeenvaihtokin oli omiaan kärjistämään hallitsijoitten välisiä suhteita. Tyypillistä oli Juhanan toteamus, että Iivana "on tyranni, jolla on sian aivot ja hän oli kunniaton orja sekä epäkristillinen suurvalehtelija, joka ei pitänyt arvossa ainuttakaan lupausta, sopimusta tai sinettiä”.

Vapaus koittaa – 1572

   Lähetystö joutui olemaan Muromin vankeudessa seuraavan vuoden marraskuuhun saakka. Vihdoin joulukuussa 1571 tsaari soi lähetystölle audienssin. Mutta vain sanellakseen ehtonsa toista vuotta käynnissä olleen sodan lopettamiseksi. Ehdot olivat sen laatuiset, että niistä kävi enemmänkin ilmi Iivanan mielisairauden tila kuin mitenkään järkeviä asioita neuvottelujen pohjaksi. Tsaari antoi Tönne Wildemanille tehtäväksi viedä vaatimukset Ruotsin kuninkaalle. Matkallaan Wildeman poikkesi Pernajassa kotikartanossaan Tjusterbyssä vain todetakseen, että venäläiset olivat vuotta aikaisemmin polttaneet sen maan tasalle.

    Loput neuvottelukunnan jäsenistä tsaari päästi lähtemään kotimatkalle helmikuussa 1572. Kahden vuoden ja viiden kuukauden pituisen piinan jälkeen 57:stä jäsenestä elossa oli enää 33. Turun piispan kärsimiä ruumiillisia ja henkisiä haavoja kuningas lievensi aatelisarvolla, Tuorlan maatilalla Piikkiössä ja korottamalla palkkaa. Wildemania kuningas lohdutti kahdella maatilalla ja lupaamalla kruunun rakentavan uuden Tjusterbyn kivestä.

   Piispa Juusten syytti itseään mission epäonnistumisesta ja sen osoituksena hän laati vaakunansa, jonka kilvessä polvistunut puolialaston mies ruoskii itseään. Kypäränkoristeeksi Juusten sijoitti piispanhiipan ja kaksi venäläistä ruoskaa.

----------------------------------------


I Paavali Pietarinpoika Juusten (1516 – 1575) ∞ Anna Sigfridsdotter Kärstilä
II Anna Påvelsdotter Juusten (s.1642) ∞ Hans Croëll (k.1627)
III Catharina Hansdotter Croëll (k.1650) ∞ Schmidt, NN
IV Anna Schmidt ∞ Karl Thiele
V Katarina Thiele (k. 1669) ∞ Petter Torstensson Burgman
VI Hans Burgman (k.1706) ∞ Anna Kirchhoff
VII Torsten Burgman (1700 – 1761 ∞ Sofia Björkell
VIII Hans Burgman (1732 - 1793) ∞ Christina Berg
IX Petter Fridrich Burgman (1763 – 1803) ∞ Christina Lindmark
X Gustava Maria Charlotta Burgman (1802 -1884) ∞ Johan Adolf Neovius
XI Edvard Engelbert Neovius (1823 – 1883) ∞ Elise Gustava Krogius
XII Lars Nevanlinna (1850 – 1916) ∞ Anna Lovisa Kristina von Törne
XII Aino Maria Neovius (1876 – 1945) ∞ Arthur Ludvig Mikael Hjelt

--------------------
Nils Ahnlund: Hans Larsson Björnram, diplomat, krigare, ämbetsman. Riksarkivet 1924
Simo Heininen: Agricolan perintö. Paulus Juustenin elämä. (2012)
Kari Tarkiainen: Moskovalainen. Suomi, Ruotsi ja Venäjä 1478-1621. (2022)
Adelsvapen Genealogi Wiki (adelsvapen.com)


maanantai 19. joulukuuta 2022

Talonpoikaisarmeijan päällikkö

(lataa pdf-muodossa täältä)

Päähenkilöt esiintymisjärjestyksessä:  


Lasse Olsson . . . . . . . . . . . . . tai Lars Olofsson, (n. 1496 – 1572), sotapäällikkö (hövitsman), vouti (fogde). (Aino-mummoni esi-isä).

Erik Ryning . . . . . . . . . . . . . . ( - 1520), sotapäällikkö (hövitsman), valtaneuvos (statsråd)

Gustav Eriksson . . . . . . . . . . (1496 – 1560), alempaan aatelistoon kuuluva asemies (väpnare), kuningas Kustaa Vaasa 1523 – 1560.

Gustaf Trolle . . . . . . . . . . . . . (1488 – 1525), arkkipiispa

Erik XIV . . . . . . . . . . . . . . . . . (1533-1577), kuningas 1560 - 1568

Jöran Persson Tegel . . . . . . . (n. 1530 – 1568), Eerik XIV:n sihteeri ja valtakunnan prokuraattori

 

Gustav Eriksson puhuu taalainmaalaisille Morassa 1521
(Johan Gustav Sandberg 1836)


Vouti menettää herransa

   Lasse Olsson oli lähtöisin Itä-Göötanmaalta todennäköisesti Drothemin pitäjästä lähellä Söderköpingiä. Tammikuussa vuonna 1520, noin 24-vuotiaana hän taisteli valtionhoitaja Sten Sture nuoremman armeijassa, joka yritti torjua kuningas Kristian II:n hyökkäystä Ruotsiin. Jo maaliskuussa Ruotsi oli jo käytännössä tanskalaisten hallussa ja suuri osa maan aatelistosta tunnusti Kristian II:n Ruotsin kuninkaaksi. Näin teki myös valtaneuvos Erik Ryning, joka oli ottanut Lasse Olssonin Söderköpingin lähellä sijaitsevan Stegeborgin linnansa voudiksi. Molemmat olivat taistelleet Sten Sture nuoremman joukoissa. Erik Ryning sai yhdessä eräitten muitten aatelisten kanssa oikeuden käyttää Tukholman kuninkaanlinnaa Kristian II:n poissa ollessa.

   Erik Ryning kuului niitten aatelisten joukkoon, jotka kutsuttiin Kristian II:n kruunajaisiin Tukholmaan. Kaikki vangittiin ja jos muita syitä ei löytynyt, niin arkkipiispa Gustaf Trolle julisti mielellään heidät kerettiläisiksi ja kaikki teloitettiin Tukholman verilöylyssä marraskuun 7. – 9. päivinä.

   Lasse Olsson oli nyt isännätön ja kaiken kokemansa jälkeen hän lähti etsimään maaseudulta kapinaan halukkaita talonpoikia. Joulukuussa 1520 hän suunnisti kohti Taalainmaata, jossa hän tiesi tanskalaisten vastustajana tunnetun Gustav Erikssonin piileskelevän.


Kohtaaminen Morassa

   Tammikuussa 1521 Lasse Olsson saapui Moran kirkolle saadakseen vain kuulla, että Gustav Eriksson oli vain kahdeksan päivää aikaisemmin jatkanut pakomatkaansa Norjaan.

   24-vuotiaalla alempaan aatelistoon kuuluvalla Gustav Erikssonilla oli takanaan raskaat kokemukset tanskalaisista. Hän oli ollut Tanskan kuninkaan Kristian II:n vankina, mutta onnistunut pakenemaan ja oli astunut maihin Ruotsissa toukokuun lopussa. Tukholman verilöylyssä Gustav Erikssonin isä, kaksi setää ja muita sukulaisia teloitettiin ja kolme siskoa, äiti ja isoäiti oli viety vankeuteen Tanskaan.

   Morassa Gustav Eriksson oli turhaan yrittänyt saada taalainmaalaiset talonpojat yhtymään aseelliseen vastarintaan tanskalaisia ja heidän kanssaan liitossa olevia ruotsalaisia vastaan. Moralaiset eivät tunteneet Gustav Erikssonia eivätkä tienneet voiko hänen kertomuksiinsa tanskalaisten mielivallasta luottaa. Niinpä Gustav oli päättänyt jatkaa pakomatkaansa Norjaan, koska kuninkaan nihdit olivat jo hänen jäljillään.

   Morassa Lasse Olsson kertoi värikkäästi tanskalaisten julmuuksista ja kehotti talonpoikia noutamaan Gustav Eriksson takaisin, ”sillä, oikeamieliset miehet tarvitsevat juuri nyt itselleen johtajaa, etteivät taalainmaalaiset eivätkä muut Ruotsin asukkaat joutuisi tuhon omiksi ja hävitetyiksi” (Peder Svartin kronikka). Kaksi talonpoikaa hiihti Säleniin saakka ja he palasivat Gustav Eriksson mukanaan Moraan. Sen jälkeen tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti. Taalainmaalaiset valitsivat hänet päällikökseen ja Gustav Eriksson otti ensimmäisten joukossa palvelukseensa Lasse Olssonin, joka alusta saakka tuli olemaan yksi hänen lähimmistä ja vaikutusvaltaisimmista miehistä vapaussodan aikana.

   Kun talonpojista koostunut sotajoukko oli puhdistanut Taalainmaan kuninkaan joukoista, suuntasi Gustav Eriksson seuraavaksi Helsinglandiin ja Gästriklandiin tavoitteenaan päästä rannikolle. Sotaretken päälliköksi Gustav valitsi Lasse Olssonin. Seuraavaksi valloitettiin Västerås, josta saatiin saaliiksi huomattava määrä aseita ja ammuksia.


Taistelu arkkipiispaa vastaan

   Enköpingin lähistöllä kapinajoukot joutuivat Uppsalasta vastaan tulleitten arkkipiispa Trollen voudin joukkojen kanssa vaikeuksiin, mutta saivat karkotettua ne takaisin. Kapinalliset leiriytyivät joksikin aikaa lisätäkseen voimiaan heihin liittyvillä talonpojilla ja puoltaan vaihtaneilla sotilailla, ratsumiehillä ja aatelisilla. Uppsalassa valtaa pitävä arkkipiispa oli Gustav Erikssonin ja Lasse Olssonin vihaamien henkilöitten listan kärjessä kuningas Kristian II:n ohella.

   Peder Svartin kronikan (1558) mukaan Uppsalasta käytyjen taisteluiden aikana ”Lasse Olsson pääsi ratsullaan jo niin lähelle arkkipiispaa, että oli jo suuntaamassa peistään tätä kohti ja olisi varmaankin saanut tämän lävistettyä, ellei ratsu olisi nostanut päätään ja sen kaula osunut peitsen varteen ohjaten sen arkkipiispan perässä ratsastaneen Peder Hanssonin kylkeen vaaksan syvyyteen”. Tätä lukiessa täytyy pitää mielessä, että kronikka oli Kustaa Vaasan tilaustyö ja Lasse Olssonkin sai sanella siihen oman osuutensa vapaussodassa.

Gustaf Trolle
(Blodbadplanschen 1524)

Lääninvoudin laiskanläksy

   Loppuvuonna 1523 Lasse Olssonin ja Gustav Erikssonin (nyt Kustaa Vaasa) tiet erkanivat. Kuningas lähetti entisen sotatoverinsa voudiksi Norbotteniin tehtävänään valjastaa pohjoiset luonnonvarat valtakunnan talouden hyväksi. Sen jälkeen Lasse Olsson toimi Korsholman linnaläänin voutina Pohjanmaalla vuosina 1531-39. Hän oli yksi harvoista Kustaa Vaasan voudeista, joka omasi edes jonkinlaisen kirjoitustaidon. Voudin tehtävän mukana ei tullut läänitysmaita, joitten verotulot Lasse Olsson olisi saanut itselleen, joten hänelle maksettiin vuosipalkkaa 20 markkaa ja lisäksi hän sai vapaan ylläpidon Korsholman linnassa (lähellä nykyistä Vaasaa).

   Kustaa Vaasa rakensi Ruotsiin siihen aikaan edistyksellisen hallinnon ja hän myös valvoi tiukasti, että se toimii moitteettomasti. Vuonna 1539 kuningas yllättäen nimitti Korsholmaan uuden voudin ja perusteli tätä läänin asukkaille: ”olemme huomanneet suuria puutteita ja virheitä hänen [Lasse Olsson] tileissään niin, että emme pysty arvioimaan mikä on todellinen tilanne meille ja kruunulle kerättyjen verojen osalta, jotka teidän pohjalaisten on hoidettava”. Tukholmaan palattuaan Lasse Olsson joutuikin ikään kuin laiskanläksynä laatimaan virkakautensa kaikista tilikirjoista yhteenvedon pitäjätasolla uudelleen. Se on vanhin Suomessa säilynyt voudin tilikirja (ks. alla), sivuja siinä on 160.

Suomen linnaläänit



”Thenne efterschreffne Regenskap giorde Lasse Olsson udij Stockholm 18 dagh Septembris Anno år 39 och giorde han Regenskap fran the han försth kom och anmelde Beffalningen i Östrabottnen: som war 10 februarij anno år 31 och in tiill 20 Maij anno år 39 och Lyder Thenne Regenskap paa all upbård och uthgifft udij Penenga i Schin warur som Thenne Lasse Olsson upburit haffwer, aff Korsholms län, i otto aar umkringh aar fran aar: som här afthär föllar.”

Tämä jälkikäteen kirjoitettu tilikirja on Lasse Olssonin tekemä Tukholmassa 18. päivänä syyskuuta vuonna 1539 ja hän teki tilitykset siitä alkaen kun hän tuli ja ilmoittautui virkaansa Pohjanmaalla: se on 10. helmikuuta vuonna 1531 ja 20. toukokuuta vuonna 1539 asti ja tämä tilitys koskee kaikkia nahkatavaroina suoritettuja veroja ja maksuja rahamääräisinä, jotka mainittu Lasse Olsson on kantanut Korsholman läänissä suunnilleen kahdeksan vuoden aikana vuosi vuodelta: niin kuin tässä jäljempänä käy ilmi.


Valtapolitiikan myrskynsilmässä

   Tammikuussa 1563 Eerik XIV nimitti Lasse Olssonin jäseneksi kuninkaan lautakuntaan (Konungens nämnd), jonka kuningas oli kaksi vuotta aikaisemmin perustanut valtakunnan ylimmäksi tuomioistuimeksi. Lautakuntaa johti kuninkaan sihteeri Jöran Persson Tegel, joka toimi valtakunnan ylimpänä syyttäjänä, prokuraattorina. Eerik XIV:n ja hänen veljiensä, Kaarle-herttuan ja Juhana-herttuan, välisten kiistojen yltyessä, kuninkaan lautakunnasta tuli yhä poliittisempi väline kuninkaan mielivallan toteuttajana. Toimintansa aikana se langetti noin 300 kuolemantuomiota lähinnä kuninkaan vastustajille hallinnossa ja armeijassa, mutta läheskään kaikkia tuomioita ei pantu täytäntöön.

   Jäsenten määrä kuninkaan lautakunnassa vaihteli kuudesta yhdeksään. Pöytäkirjojen mukaan Lasse Olsson oli läsnä lähes kaikissa istunnoissa. Eerik XIV:n tavoitteena oli vähentää aateliston valtaa ja se on voinut vaikuttaa aatelittomaan säätyyn kuuluneen Lasse Olssonin valintaan. Erikoista on se, että hänen poikansa Hans Larsson (Björnram) ja vävy Anders Sigridsson (Rålamb) olivat myös lautakunnan jäseniä ja lisäksi Lasse Olssonin miniä oli Jöran Perssonin sukulaisia.

   Suhdanteet muuttuivat ja Kaarle- ja Juhana-herttuat vangitsivat Eerik-veljensä. Kuninkaan lautakunnan jäsenet ymmärsivät mitä heidän oli pakko tehdä muuttuneessa tilanteessa ja niinpä he vuonna 1567 tuomitsivat kuninkaan sihteerin Jöran Perssonin kuolemaan. Tätäkään tuomioita ei pantu ensin täytäntöön, mutta seuraavana vuonna herttuoiden vallattua Tukholman, tuomio toteutettiin erityisellä julmuudella. Lasse Olsson selvisi sillä, että hänet ”alennettiin” tavalliseen maalaistuomarin virkaan Uppsalan läänissä. Hän oli silloin 70-vuotias. Poika Hans Larsson selvisi allekirjoittamalla ensimmäisenä Suomen aateliston jäsenenä uskollisuudenvalan Juhana-herttualle. Vävy Anders Sigridsson puolestaan käytti hyväksi asemaansa Tukholman kuninkaanlinnan voutina ja avasi kaupungin portit, jolloin herttuoiden joukot saivat vallattua kaupungin ilman verenvuodatusta.

Kaarina Maununtytär, Eerik XIV ja sihteeri Jöran Persson
(Georg von Rosen 1871)


------------------------------------------------------------------------

I Lasse Olsson ~1488 – 1572 ∞ Margareta Bärens
II Hans Larsson (Björnram) till Isnäs ~1520-1571 ∞ Anna Ållongren
III Margareta Björnram ∞ Mårten Boije af Gennäs
IV Erik Boije af Gennäs 1588-1647 ∞ Anna Fleming
V Christer Boije af Gennäs -1679 ∞ Christina Sabelstjerna
VI Otto Ernst Boije af Gennäs ∞ Anna Grubbe
VII Otto Christer Boije af Gennäs 1700-1766 ∞ Juliana Sabelhjärta
VIII Hedvig Juliana Boije af Gennäs 1723-1795 ∞ Fredrik Adolf Ramsay
IX Christina Juliana Ramsay 1746-1829 ∞ Carl Reinhold von Essen
X Hedvig Sofia von Essen 1765-1808 ∞ Johan Reinhold von Törne
XI Johan Ulrik von Törne 1806-1870 ∞ Fredrika Juliana von Essen
XII Anna Lovisa von Törne 1853-1933 ∞ Lars Neovius
XIII Aino Maria Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt

--------------------------------------------------------------------------

Nils Ahnlund: Lars Olofsson (Björnram), Svenskt biografiskt lexikon (artikel 1924)

Pohjanmaan voutikuntien tilejä – Tilikirja 1531-1539; Kansallisarkisto (KA4529)

Wikipedia: Lasse Olsson, Erik Ryning, Gustav Vasa, Gustaf Trolle, Jöran Persson, Gustav Vasas öden och äventyr i Dalarna, Gustav Vasas befrielsekrig, Konungens nämnd

Vasaloppets historia: https://www.vasaloppet.se/om-oss/historia/

tiistai 4. lokakuuta 2022

Kaappari Suomenlahdella

 

Ruotsalainen kaapparilaiva.

(Axel Nelsonin piirros kirjassa Seppo Aalto: Sotakaupunki )


   Tämän artikkelin päähenkilö on eräs Aino-mummon esi-isistä: Hans Larsson Björnram († 1571). Noin viidenkymmenen vuoden pituisen elämänsä aikana hän ehti palvella kolmea Ruotsin kuningasta 1550- ja 1560-luvuilla. Pääasiassa voutina, merellä ja rannikkolaivaston komentajana, mutta kuninkaat lähettivät hänet myös diplomaattisiin erityistehtäviin.

Kuninkaankartanon vouti

   Kustaa Vaasan perustettua Helsingin kaupungin vuonna 1550 hän määräsi lisäksi, että sen suojaksi on rakennettava linnoitus Vantaanjoen suun kahden kosken väliselle saarelle (nyk. Kuninkaankartanonsaari). Vuonna 1553 kuningas nimitti Hans Larssonin kuninkaankartanoksi supistuneen linnan voudiksi.


Helsingin kuninkaankartano
(Piirros Jaana Mellanen ja Markku Heikkinen. Helsingin kaupunginmuseo)


   Ennen Helsinkiä Viipuri oli Ruotsin ainoa kauppakaupunki Suomenlahden rannalla. Tuottoisaa Venäjän kauppaa hallitsivat Tallinna ja Narva. Kustaa Vaasan Helsingille suunnittelema rooli oli toimia Tallinnan kilpailijana. Se ei vain oikein tahtonut onnistua; tanskalaiset ja lyypekkiläiset kauppalaivat suuntasivat edelleen mieluummin Tallinnaan. Lisäksi harvojen Helsinkiin suuntaavien laivojen riesana olivat merirosvot, jotka olivat pääasiassa lyypekkiläisiä. Kaikki kuitenkin tiesivät heidän toimineen Tallinnan laskuun, eräänlaista sen ajan hybridivaikuttamista siis.

   Vouti Hans Larsson ei ollut toimettomana; idästä suuntautuvan uhan varalta kuninkaankartanossa oli varusväkeä sekä mm. 12 tykkiä ja 10 hakapyssyä. Lisäksi hän alkoi oma-aloitteisesti rakentaa rannikkolaivastoa, jolla merirosvot saataisiin kuriin. Tästä kuningas oli hyvillään, varsinkin kun rahat otettiin Helsingin asukkailta ja porvareilta. Björnramista tuli rannikkolaivaston komentaja, amiraali. Hänen komennossaan olleet alukset eivät olleet suuren suuria, mutta ketterinä ne toimivat hyvin saaristossa (ks. kuva skärbåt eli roslagsbåt). Vaikka lyypekkiläisalukset eivät uskaltautuneetkaan saaristoon, niin kuninkaankartanossa oli vuonna 1559 19 saksalaista vankia.

Skärbåt (Wikipedia)

   Saaristolaivasto näkyi ja vaikutti huomattavasti helsinkiläisten elämään. Satama oli laivaston tukikohta ja talvehtimispaikka. Alukset saivat laivamuonansa kuninkaankartanon makasiineista, joihin sitä toimitettiin maaseudulta ja Viikistä kruunun latokartanosta. Talvehtivia laivoja oli lähes parikymmentä ja niitten miehistöjen yhteenlaskettu määrä ylitti Helsingin kaupungin väkiluvun. Merimiehet olivat eräänlaisessa jokavuotisessa linnaleirissä, jonka ylläpito oli kaupungin asukkaille suureksi rasitukseksi. Vuonna 1571 Helsingistä muonituksen saaneet laivat olivat Råbocken, Calmar Falken, Duvan, Calmar Barken, Brommaren, Nyköping Barken, Blå Duvan, Enhöringen, Lybska Hiorten, Wiborgz Morian, Roosen, Stålnebben, Westerviks Barken, Finske Mempnon, Stor Rödhunden, Flygande Serpenten. Ainakin jotkut laivoista oli rakennettu Helsingissä ja Flemingien laivaveistämöllä Siuntion Kalvössä.

Vouti Björnramin kuja Viikin Latokartanossa

Neuvottelija Tallinnassa
 
 Erik XIV:n noustua valtaan vuonna 1560 hän alkoi välittömästi toimia Suomenlahden saamiseksi Ruotsin sisämereksi ja siellä käytävä kauppa Ruotsin valvontaan. Kuningas lähettikin Viipurin käskynhaltijan Klas Kristersson Hornin ja Hans Larsson Björnramin hänen lähimpänä miehenään Tallinnaan tehtävänä saattaa se Ruotsin hallintaan. Lähettiläiden sitkeyden ja neuvottelutaitojen tuloksena Tallinnan kaupunki vannoi uskollisuudenvalan Ruotsin kuninkaalle kesäkuussa 1561. Tyytyväisenä tulokseen kuningas Erik myönsi Björnramille aateliskirjeen ja vaakunakirjeen (kolme karhunkäpälää) sekä lahjoitti hänelle läänityksiä Itä-Uudeltamaalta.

   Kruunun Björnramille myöntämät privilegiot ratifioitiin Norrköpingin valtiopäivillä elokuussa 1561. Hän oli itse paikan päällä ja käytti kaiken suostuttelutaitonsa saadakseen itselleen mahdollisimman hyvät edut. Kuningas Erik joutuikin myöhemmin Tallinnan raadin lailla tuskailemaan, että hänet oli käytännöllisesti katsoen pakotettu allekirjoittamaan.


Kaappari Suomenlahdella

   Erik XIV:n Suomenlahtea koskevan suunnitelman esteenä oli enää venäläisten hallussa oleva Narva, jonne tanskalaiset ja lyypekkiläiset kauppa-alukset edelleen suuntasivat ohittaen ruotsalaisten haltuun joutuneen Tallinnan. Kuningas asetti saarron Narvan meriliikenteelle ja sitä valvomaan hän määräsi Hans Larsson Björnramin johtaman eskaaderin. Laivastolla oli nyt käytössään karakkeja, kolmimastoisia Itämeren merenkulkuun suunniteltuja aluksia.

Karakki
(Sjöhistoriska museet, Stockholm)

   Narvan saarron valvonta merkitsi käytännössä kaikkien Narvaan pyrkivien kauppa-alusten kaappausta ja hinaamalla tai pakottamalla siirtämistä Helsingin satamaan. Vuonna 1562 Björnramin tiedetään kaapanneen 30 pääasiassa lyypekkiläistä kauppa-alusta. Lastit purettiin kuninkaankartanon makasiineihin ja laivat päästettiin tyhjinä palaamaan lähtösatamiinsa. Kerääntyneestä saaliista Björnram kuittasi oman osansa, joka oli 1/8 lastin arvosta. Loput rahdattiin Tukholmaan, jossa tavarat kirjattiin kruunun tileille (kaperiräkenskaper). Ohessa yksi aukeama tällaisesta tilityksestä, jolle on kirjattu karhun, ketun, saukon ja näädän turkkeja. Vielä vuonna 1568 Björnram johti 18 ruotsalaisaluksen laivastoa, joka puhdisti Tallinnan edustan puolalaisista kaapparilaivoista, joista osa vallattiin ja osa pääsi pakenemaan.

Kaperiräkenskaper 1562

(Riksarkivet, Stockholm. Kuva: Mikko Huhtamies)



Amiraalin retket Turkuun ja Älvsborgiin

   Kaapparitoiminnan ohella Hans Björnram osallistui muihinkin Ruotsin valtakunnan levottomuuksiin. Kuningas Erikin ja Juhana-herttuan välirikossa vuonna 1563 Björnram asettui epäröimättä kuninkaan puolelle ja johti eskaaderinsa Turun linnan edustalle ja esti näin Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican pakenemisen meritse.

   Kesäkuussa 1565 kuningas Erik määräsi Björnramin laivastoineen osallistumaan Älvsborgin linnan piiritykseen. Kuninkaan toiveena oli saada lamaantuneisiin ruotsalaisjoukkoihin tällä tavalla liikettä. Käskysuhteissa tapahtuneitten sekoilujen jälkeen Björnram palasi kuitenkin jo syksyllä talviteloille Helsinkiin ja Älvsborg jäi edelleen tanskalaisten haltuun.

Neuvottelija Moskovassa
   Erik XIV oli ilmeisesti pannut merkille Hans Björnramin neuvottelutaidot Tallinnassa ja aateliskirjeensä ratifioinnissa vuonna 1561. Niinpä kuningas ajatteli, että siinä hänellä on sopiva mies lähetettäväksi Moskovaan neuvottelemaan tsaari Iivana IV:n kanssa (Iivana Julma). Hans Larsson Björnram kävi Moskovassa kahdesti ja Iivana alkoi jo kutsua kaimaansa tuttavallisesti ”Ivan Lavrentjev”. Jälkimmäisellä matkalla vuonna 1566 Björnram sekaantui erääseen erikoiseen episodiin Ruotsin historiassa. Tsaari nimittäin antoi hänen välitettäväkseen viestin, jossa tsaari vaati vangittuna olleen Katariina Jagellonican luovuttamista Venäjälle. Kun tästä nousi Ruotsissa häly, Iivana vieritti syyn Björnramin harteille väittäen hänen kertoneen Juhana-herttuan kuolleen ja ajatuksen Katariina Jagellonican luovuttamisesta olleen Björnramilta lähtöisin.

Maanomistaja
   Hans Larsson Björnram kartutti määrätietoisesti maaomaisuuttaan elämänsä aikana ja sitä kertyikin huomattava määrä. Björnramin molemmat puolisot, Anna Ållongren ja Ingeborg Boije kuuluivat valtakunnan merkittävimpiin sukuihin ja kummallakin oli huomenlahjana maaomaisuutta. Anna Ållongrenin mukana tuli hänen äidiltään Isnäsin säteritila Pernajasta sekä rälssitilat Kreppelby ja Haga Porvoossa. Isnäsistä muodostui Björnramin kotikartano ja hän alkoi käyttää allekirjoitusta Hans Larsson till Isnäs.
   Ingeborg Boijen mukana tuli Boen kartano Porvoossa. Aateloinnin yhteydessä kuningas lahjoitti läänityksiä Sävträskissä Liljendalissa (170 savua) ja Märlaxissa Pyhtäällä (97 savua). Lisäksi hän osti verotiloja suuren määrän niin, että omisti yhteensä 83 lampuotitilaa Porvoossa, Pernajassa, Sipoossa, Helsingin pitäjässä, Janakkalassa ja Viipurin maalaiskunnassa. Hän omisti myös kivitalon Tukholmassa Österlånggatanin varrella.
   Maatilojen ostojaan Björnram rahoitti omin luvin kruunulta ottamillaan lainoilla, joiden pantteina ostettu maaomaisuus toimi. Muutama vuosi Björnramin kuoleman jälkeen Juhana III totesi hänen menneen liian pitkälle: ” han har utan vårt lov och tillstånd köpt och tillägnat sig en hop våre och kronones skattehemman av Finland”. Suurin osa maatiloista otettiinkin kruunun haltuun vuonna 1576, mutta kuningas jätti leskelle kuitenkin 30 maatilaa.

Heraldisia kiemuroita
 

   Hans Björnramin isä oli lähtöisin Länsi-Göötanmaalta ja hän kuului vanhaan ruotsalaiseen rälssisukuun. Kuten edellä todettiin, Kustaa Vaasa palkitsi Björnramin tekemät palvelukset aateloimalla hänet vuonna 1561. Vaakunakirjeen kuvaus: Delad i guld och blå, i första fältet tre bjälkvis ordnade svarta björnramar. Hans Björnramin kolme poikaa kuolivat jo lapsina, joten tämä aatelissuku sammui jo kymmenen vuoden kuluttua. Sen takia sukua ei koskaan introdusoitu vuonna 1626 perustettuun Ruotsin Ritarihuoneeseen, eikä vaakunaa näin ollen löydy Tukholman Riddarhusetin seinältä. Sen sijaan vaakuna löytyy Björnramin kotipitäjän Pernajan kirkon ikkunassa lasimaalauksena. Siinä vaakunan rakenne vastaa 1500-luvun vaakunakirjettä, kun taas nykyisin yleisempi versio on rakenteeltaan virheellinen; siinä kolme karhunkäpälää on sijoitettu yhdestä kentästä koostuvaan kilpeen, kaksi vierekkäin ja kolmas niitten alla.

   Suomessa vaikutti 1500-luvulla toinenkin Björnram-niminen aatelissuku; vanha suomalainen rälssisuku Karjaan Domargårdista. Domargårdin Björnramien toinen säteritila Ånäs sijaitsi Pernajan naapuripitäjässä Pyhtäällä mikä aiheutti ilmeisesti jo aikoinaan sekaannusta, koska Hans Björnram lisäsi allekirjoitukseensa usein tarkennuksen till Isnäs. Domargårdin Björnram-suvun vaakuna oli hieman erilainen, siinä on punaisella pohjalla neljä karhunkäpälää, jotka on sijoitettu kahden, ristikkäisen sotavarstan rajaamille vaakunan osille. Domargårdin aatelissuku eli pitempään ja se introdusoitiin Riddarhusetiin numerolla 300. Sekin sammui jo vuonna 1676.

   Aino-mummon kannalta molemmat Björnram-suvut ovat merkittäviä, hän polveutuu kummastakin. Isnäs-suvusta polveutuminen on esitetty tämän kirjoituksen lopussa. Domargård-suvusta polveutuminen on esitetty jo aikaisemmin Aino-mummon skottilaisia juuria koskevan kirjoituksen yhteydessä (ks. täältä).

--------------
Seppo Aalto: Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639. 2012
Nils Ahnlund: Hans Larsson Björnram, Diplomat, Krigare, Ämbetsman. Svenskt biografiskt lexikon, Riksarkivet.
Adelsvapen.com: Björnram – Isnässläkten.
Europeana Heraldica, Kansallisarkiston heraldinen tietokanta.
Mikko Huhtamies: Hyökkäys rannikolle – Uusimaa viholliskohteena ja sodan tukialueena 1570-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 3/2022.
Mikko Huhtamies: Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa. Helsinki 2022.
Henrik Impola: Frälset och dess rusttjänst i Finland på 1500-talet. 2011
Antti Manninen: Hans Larsinpoika Björnram palveli kolmea kuningasta 1500-luvulla. HS 2007
Veli-Matti Syrjö: Björnram, Hans Larsinpoika. Kansallisbiografia.
----------------

I    Hans Larsson Björnram till Isnäs ~1520-1571 ∞ Anna Ållongren
II   Margareta Björnram ∞ Mårten Boije af Gennäs
III  Erik Boije af Gennäs 1588-1647 ∞ Anna Fleming
IV  Christer Boije af Gennäs -1679 ∞ Christina Sabelstjerna
V   Otto Ernst Boije af Gennäs ∞ Anna Grubbe
VI  Otto Christer Boije af Gennäs 1700-1766 ∞ Juliana Sabelhjärta
VII Hedvig Juliana Boije af Gennäs 1723-1795 ∞ Fredrik Adolf Ramsay
VIII Christina Juliana Ramsay 1746-1829 ∞ Carl Renhold von Essen
IX  Hedvig Sofia von Essen 1765-1808 ∞ Johan Reinhold von Törne
X   Johan Ulrik von Törne 1806-1870 ∞ Fredrika Juliana von Essen
XI  Anna Lovisa von Törne 1853-1933 ∞ Lars Neovius 

XII Aino Maria Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt