maanantai 19. joulukuuta 2022

Talonpoikaisarmeijan päällikkö

(lataa pdf-muodossa täältä)

Päähenkilöt esiintymisjärjestyksessä:  


Lasse Olsson . . . . . . . . . . . . . tai Lars Olofsson, (n. 1496 – 1572), sotapäällikkö (hövitsman), vouti (fogde). (Aino-mummoni esi-isä).

Erik Ryning . . . . . . . . . . . . . . ( - 1520), sotapäällikkö (hövitsman), valtaneuvos (statsråd)

Gustav Eriksson . . . . . . . . . . (1496 – 1560), alempaan aatelistoon kuuluva asemies (väpnare), kuningas Kustaa Vaasa 1523 – 1560.

Gustaf Trolle . . . . . . . . . . . . . (1488 – 1525), arkkipiispa

Erik XIV . . . . . . . . . . . . . . . . . (1533-1577), kuningas 1560 - 1568

Jöran Persson Tegel . . . . . . . (n. 1530 – 1568), Eerik XIV:n sihteeri ja valtakunnan prokuraattori

 

Gustav Eriksson puhuu taalainmaalaisille Morassa 1521
(Johan Gustav Sandberg 1836)


Vouti menettää herransa

   Lasse Olsson oli lähtöisin Itä-Göötanmaalta todennäköisesti Drothemin pitäjästä lähellä Söderköpingiä. Tammikuussa vuonna 1520, noin 24-vuotiaana hän taisteli valtionhoitaja Sten Sture nuoremman armeijassa, joka yritti torjua kuningas Kristian II:n hyökkäystä Ruotsiin. Jo maaliskuussa Ruotsi oli jo käytännössä tanskalaisten hallussa ja suuri osa maan aatelistosta tunnusti Kristian II:n Ruotsin kuninkaaksi. Näin teki myös valtaneuvos Erik Ryning, joka oli ottanut Lasse Olssonin Söderköpingin lähellä sijaitsevan Stegeborgin linnansa voudiksi. Molemmat olivat taistelleet Sten Sture nuoremman joukoissa. Erik Ryning sai yhdessä eräitten muitten aatelisten kanssa oikeuden käyttää Tukholman kuninkaanlinnaa Kristian II:n poissa ollessa.

   Erik Ryning kuului niitten aatelisten joukkoon, jotka kutsuttiin Kristian II:n kruunajaisiin Tukholmaan. Kaikki vangittiin ja jos muita syitä ei löytynyt, niin arkkipiispa Gustaf Trolle julisti mielellään heidät kerettiläisiksi ja kaikki teloitettiin Tukholman verilöylyssä marraskuun 7. – 9. päivinä.

   Lasse Olsson oli nyt isännätön ja kaiken kokemansa jälkeen hän lähti etsimään maaseudulta kapinaan halukkaita talonpoikia. Joulukuussa 1520 hän suunnisti kohti Taalainmaata, jossa hän tiesi tanskalaisten vastustajana tunnetun Gustav Erikssonin piileskelevän.


Kohtaaminen Morassa

   Tammikuussa 1521 Lasse Olsson saapui Moran kirkolle saadakseen vain kuulla, että Gustav Eriksson oli vain kahdeksan päivää aikaisemmin jatkanut pakomatkaansa Norjaan.

   24-vuotiaalla alempaan aatelistoon kuuluvalla Gustav Erikssonilla oli takanaan raskaat kokemukset tanskalaisista. Hän oli ollut Tanskan kuninkaan Kristian II:n vankina, mutta onnistunut pakenemaan ja oli astunut maihin Ruotsissa toukokuun lopussa. Tukholman verilöylyssä Gustav Erikssonin isä, kaksi setää ja muita sukulaisia teloitettiin ja kolme siskoa, äiti ja isoäiti oli viety vankeuteen Tanskaan.

   Morassa Gustav Eriksson oli turhaan yrittänyt saada taalainmaalaiset talonpojat yhtymään aseelliseen vastarintaan tanskalaisia ja heidän kanssaan liitossa olevia ruotsalaisia vastaan. Moralaiset eivät tunteneet Gustav Erikssonia eivätkä tienneet voiko hänen kertomuksiinsa tanskalaisten mielivallasta luottaa. Niinpä Gustav oli päättänyt jatkaa pakomatkaansa Norjaan, koska kuninkaan nihdit olivat jo hänen jäljillään.

   Morassa Lasse Olsson kertoi värikkäästi tanskalaisten julmuuksista ja kehotti talonpoikia noutamaan Gustav Eriksson takaisin, ”sillä, oikeamieliset miehet tarvitsevat juuri nyt itselleen johtajaa, etteivät taalainmaalaiset eivätkä muut Ruotsin asukkaat joutuisi tuhon omiksi ja hävitetyiksi” (Peder Svartin kronikka). Kaksi talonpoikaa hiihti Säleniin saakka ja he palasivat Gustav Eriksson mukanaan Moraan. Sen jälkeen tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti. Taalainmaalaiset valitsivat hänet päällikökseen ja Gustav Eriksson otti ensimmäisten joukossa palvelukseensa Lasse Olssonin, joka alusta saakka tuli olemaan yksi hänen lähimmistä ja vaikutusvaltaisimmista miehistä vapaussodan aikana.

   Kun talonpojista koostunut sotajoukko oli puhdistanut Taalainmaan kuninkaan joukoista, suuntasi Gustav Eriksson seuraavaksi Helsinglandiin ja Gästriklandiin tavoitteenaan päästä rannikolle. Sotaretken päälliköksi Gustav valitsi Lasse Olssonin. Seuraavaksi valloitettiin Västerås, josta saatiin saaliiksi huomattava määrä aseita ja ammuksia.


Taistelu arkkipiispaa vastaan

   Enköpingin lähistöllä kapinajoukot joutuivat Uppsalasta vastaan tulleitten arkkipiispa Trollen voudin joukkojen kanssa vaikeuksiin, mutta saivat karkotettua ne takaisin. Kapinalliset leiriytyivät joksikin aikaa lisätäkseen voimiaan heihin liittyvillä talonpojilla ja puoltaan vaihtaneilla sotilailla, ratsumiehillä ja aatelisilla. Uppsalassa valtaa pitävä arkkipiispa oli Gustav Erikssonin ja Lasse Olssonin vihaamien henkilöitten listan kärjessä kuningas Kristian II:n ohella.

   Peder Svartin kronikan (1558) mukaan Uppsalasta käytyjen taisteluiden aikana ”Lasse Olsson pääsi ratsullaan jo niin lähelle arkkipiispaa, että oli jo suuntaamassa peistään tätä kohti ja olisi varmaankin saanut tämän lävistettyä, ellei ratsu olisi nostanut päätään ja sen kaula osunut peitsen varteen ohjaten sen arkkipiispan perässä ratsastaneen Peder Hanssonin kylkeen vaaksan syvyyteen”. Tätä lukiessa täytyy pitää mielessä, että kronikka oli Kustaa Vaasan tilaustyö ja Lasse Olssonkin sai sanella siihen oman osuutensa vapaussodassa.

Gustaf Trolle
(Blodbadplanschen 1524)

Lääninvoudin laiskanläksy

   Loppuvuonna 1523 Lasse Olssonin ja Gustav Erikssonin (nyt Kustaa Vaasa) tiet erkanivat. Kuningas lähetti entisen sotatoverinsa voudiksi Norbotteniin tehtävänään valjastaa pohjoiset luonnonvarat valtakunnan talouden hyväksi. Sen jälkeen Lasse Olsson toimi Korsholman linnaläänin voutina Pohjanmaalla vuosina 1531-39. Hän oli yksi harvoista Kustaa Vaasan voudeista, joka omasi edes jonkinlaisen kirjoitustaidon. Voudin tehtävän mukana ei tullut läänitysmaita, joitten verotulot Lasse Olsson olisi saanut itselleen, joten hänelle maksettiin vuosipalkkaa 20 markkaa ja lisäksi hän sai vapaan ylläpidon Korsholman linnassa (lähellä nykyistä Vaasaa).

   Kustaa Vaasa rakensi Ruotsiin siihen aikaan edistyksellisen hallinnon ja hän myös valvoi tiukasti, että se toimii moitteettomasti. Vuonna 1539 kuningas yllättäen nimitti Korsholmaan uuden voudin ja perusteli tätä läänin asukkaille: ”olemme huomanneet suuria puutteita ja virheitä hänen [Lasse Olsson] tileissään niin, että emme pysty arvioimaan mikä on todellinen tilanne meille ja kruunulle kerättyjen verojen osalta, jotka teidän pohjalaisten on hoidettava”. Tukholmaan palattuaan Lasse Olsson joutuikin ikään kuin laiskanläksynä laatimaan virkakautensa kaikista tilikirjoista yhteenvedon pitäjätasolla uudelleen. Se on vanhin Suomessa säilynyt voudin tilikirja (ks. alla), sivuja siinä on 160.

Suomen linnaläänit



Thenne efterschreffne Regenskap giorde Lasse Olsson udij Stockholm 18 dagh Septembris Anno år 39 och giorde han Regenskap fran the han försth kom och anmelde Beffalningen i Östrabottnen: som war 10 februarij anno år 31 och in tiill 20 Maij anno år 39 och Lyder Thenne Regenskap paa all upbård och uthgifft udij Penenga i Schin warur som Thenne Lasse Olsson upburit haffwer, aff Korsholms län, i otto aar umkringh aar fran aar: som här afthär föllar.”

Tämä jälkikäteen kirjoitettu tilikirja on Lasse Olssonin tekemä Tukholmassa 18. päivänä syyskuuta vuonna 1539 ja hän teki tilitykset siitä alkaen kun hän tuli ja ilmoittautui virkaansa Pohjanmaalla: se on 10. helmikuuta vuonna 1531 ja 20. toukokuuta vuonna 1539 asti ja tämä tilitys koskee kaikkia nahkatavaroina suoritettuja veroja ja maksuja rahamääräisinä, jotka mainittu Lasse Olsson on kantanut Korsholman läänissä suunnilleen kahdeksan vuoden aikana vuosi vuodelta: niin kuin tässä jäljempänä käy ilmi.


Valtapolitiikan myrskynsilmässä

   Tammikuussa 1563 Eerik XIV nimitti Lasse Olssonin jäseneksi kuninkaan lautakuntaan (Konungens nämnd), jonka kuningas oli kaksi vuotta aikaisemmin perustanut valtakunnan ylimmäksi tuomioistuimeksi. Lautakuntaa johti kuninkaan sihteeri Jöran Persson Tegel, joka toimi valtakunnan ylimpänä syyttäjänä, prokuraattorina. Eerik XIV:n ja hänen veljiensä, Kaarle-herttuan ja Juhana-herttuan, välisten kiistojen yltyessä, kuninkaan lautakunnasta tuli yhä poliittisempi väline kuninkaan mielivallan toteuttajana. Toimintansa aikana se langetti noin 300 kuolemantuomiota lähinnä kuninkaan vastustajille hallinnossa ja armeijassa, mutta läheskään kaikkia tuomioita ei pantu täytäntöön.

   Jäsenten määrä kuninkaan lautakunnassa vaihteli kuudesta yhdeksään. Pöytäkirjojen mukaan Lasse Olsson oli läsnä lähes kaikissa istunnoissa. Eerik XIV:n tavoitteena oli vähentää aateliston valtaa ja se on voinut vaikuttaa aatelittomaan säätyyn kuuluneen Lasse Olssonin valintaan. Erikoista on se, että hänen poikansa Hans Larsson (Björnram) ja vävy Anders Sigridsson (Rålamb) olivat myös lautakunnan jäseniä ja lisäksi Lasse Olssonin miniä oli Jöran Perssonin sukulaisia.

   Suhdanteet muuttuivat ja Kaarle- ja Juhana-herttuat vangitsivat Eerik-veljensä. Kuninkaan lautakunnan jäsenet ymmärsivät mitä heidän oli pakko tehdä muuttuneessa tilanteessa ja niinpä he vuonna 1567 tuomitsivat kuninkaan sihteerin Jöran Perssonin kuolemaan. Tätäkään tuomioita ei pantu ensin täytäntöön, mutta seuraavana vuonna herttuoiden vallattua Tukholman, tuomio toteutettiin erityisellä julmuudella. Lasse Olsson selvisi sillä, että hänet ”alennettiin” tavalliseen maalaistuomarin virkaan Uppsalan läänissä. Hän oli silloin 70-vuotias. Poika Hans Larsson selvisi allekirjoittamalla ensimmäisenä Suomen aateliston jäsenenä uskollisuudenvalan Juhana-herttualle. Vävy Anders Sigridsson puolestaan käytti hyväksi asemaansa Tukholman kuninkaanlinnan voutina ja avasi kaupungin portit, jolloin herttuoiden joukot saivat vallattua kaupungin ilman verenvuodatusta.

Kaarina Maununtytär, Eerik XIV ja sihteeri Jöran Persson
(Georg von Rosen 1871)


------------------------------------------------------------------------

I Lasse Olsson ~1488 – 1572 ∞ Margareta Bärens
II Hans Larsson (Björnram) till Isnäs ~1520-1571 ∞ Anna Ållongren
III Margareta Björnram ∞ Mårten Boije af Gennäs
IV Erik Boije af Gennäs 1588-1647 ∞ Anna Fleming
V Christer Boije af Gennäs -1679 ∞ Christina Sabelstjerna
VI Otto Ernst Boije af Gennäs ∞ Anna Grubbe
VII Otto Christer Boije af Gennäs 1700-1766 ∞ Juliana Sabelhjärta
VIII Hedvig Juliana Boije af Gennäs 1723-1795 ∞ Fredrik Adolf Ramsay
IX Christina Juliana Ramsay 1746-1829 ∞ Carl Reinhold von Essen
X Hedvig Sofia von Essen 1765-1808 ∞ Johan Reinhold von Törne
XI Johan Ulrik von Törne 1806-1870 ∞ Fredrika Juliana von Essen
XII Anna Lovisa von Törne 1853-1933 ∞ Lars Neovius
XIII Aino Maria Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt

--------------------------------------------------------------------------

Nils Ahnlund: Lars Olofsson (Björnram), Svenskt biografiskt lexikon (artikel 1924)

Pohjanmaan voutikuntien tilejä – Tilikirja 1531-1539; Kansallisarkisto (KA4529)

Wikipedia: Lasse Olsson, Erik Ryning, Gustav Vasa, Gustaf Trolle, Jöran Persson, Gustav Vasas öden och äventyr i Dalarna, Gustav Vasas befrielsekrig, Konungens nämnd

Vasaloppets historia: https://www.vasaloppet.se/om-oss/historia/

tiistai 4. lokakuuta 2022

Kaappari Suomenlahdella

 

Ruotsalainen kaapparilaiva.

(Axel Nelsonin piirros kirjassa Seppo Aalto: Sotakaupunki )


   Tämän artikkelin päähenkilö on eräs Aino-mummon esi-isistä: Hans Larsson Björnram († 1571). Noin viidenkymmenen vuoden pituisen elämänsä aikana hän ehti palvella kolmea Ruotsin kuningasta 1550- ja 1560-luvuilla. Pääasiassa voutina, merellä ja rannikkolaivaston komentajana, mutta kuninkaat lähettivät hänet myös diplomaattisiin erityistehtäviin.

Kuninkaankartanon vouti

   Kustaa Vaasan perustettua Helsingin kaupungin vuonna 1550 hän määräsi lisäksi, että sen suojaksi on rakennettava linnoitus Vantaanjoen suun kahden kosken väliselle saarelle (nyk. Kuninkaankartanonsaari). Vuonna 1553 kuningas nimitti Hans Larssonin kuninkaankartanoksi supistuneen linnan voudiksi.


Helsingin kuninkaankartano
(Piirros Jaana Mellanen ja Markku Heikkinen. Helsingin kaupunginmuseo)


   Ennen Helsinkiä Viipuri oli Ruotsin ainoa kauppakaupunki Suomenlahden rannalla. Tuottoisaa Venäjän kauppaa hallitsivat Tallinna ja Narva. Kustaa Vaasan Helsingille suunnittelema rooli oli toimia Tallinnan kilpailijana. Se ei vain oikein tahtonut onnistua; tanskalaiset ja lyypekkiläiset kauppalaivat suuntasivat edelleen mieluummin Tallinnaan. Lisäksi harvojen Helsinkiin suuntaavien laivojen riesana olivat merirosvot, jotka olivat pääasiassa lyypekkiläisiä. Kaikki kuitenkin tiesivät heidän toimineen Tallinnan laskuun, eräänlaista sen ajan hybridivaikuttamista siis.

   Vouti Hans Larsson ei ollut toimettomana; idästä suuntautuvan uhan varalta kuninkaankartanossa oli varusväkeä sekä mm. 12 tykkiä ja 10 hakapyssyä. Lisäksi hän alkoi oma-aloitteisesti rakentaa rannikkolaivastoa, jolla merirosvot saataisiin kuriin. Tästä kuningas oli hyvillään, varsinkin kun rahat otettiin Helsingin asukkailta ja porvareilta. Björnramista tuli rannikkolaivaston komentaja, amiraali. Hänen komennossaan olleet alukset eivät olleet suuren suuria, mutta ketterinä ne toimivat hyvin saaristossa (ks. kuva skärbåt eli roslagsbåt). Vaikka lyypekkiläisalukset eivät uskaltautuneetkaan saaristoon, niin kuninkaankartanossa oli vuonna 1559 19 saksalaista vankia.

Skärbåt (Wikipedia)

   Saaristolaivasto näkyi ja vaikutti huomattavasti helsinkiläisten elämään. Satama oli laivaston tukikohta ja talvehtimispaikka. Alukset saivat laivamuonansa kuninkaankartanon makasiineista, joihin sitä toimitettiin maaseudulta ja Viikistä kruunun latokartanosta. Talvehtivia laivoja oli lähes parikymmentä ja niitten miehistöjen yhteenlaskettu määrä ylitti Helsingin kaupungin väkiluvun. Merimiehet olivat eräänlaisessa jokavuotisessa linnaleirissä, jonka ylläpito oli kaupungin asukkaille suureksi rasitukseksi. Vuonna 1571 Helsingistä muonituksen saaneet laivat olivat Råbocken, Calmar Falken, Duvan, Calmar Barken, Brommaren, Nyköping Barken, Blå Duvan, Enhöringen, Lybska Hiorten, Wiborgz Morian, Roosen, Stålnebben, Westerviks Barken, Finske Mempnon, Stor Rödhunden, Flygande Serpenten. Ainakin jotkut laivoista oli rakennettu Helsingissä ja Flemingien laivaveistämöllä Siuntion Kalvössä.

Vouti Björnramin kuja Viikin Latokartanossa

Neuvottelija Tallinnassa
 
 Erik XIV:n noustua valtaan vuonna 1560 hän alkoi välittömästi toimia Suomenlahden saamiseksi Ruotsin sisämereksi ja siellä käytävä kauppa Ruotsin valvontaan. Kuningas lähettikin Viipurin käskynhaltijan Klas Kristersson Hornin ja Hans Larsson Björnramin hänen lähimpänä miehenään Tallinnaan tehtävänä saattaa se Ruotsin hallintaan. Lähettiläiden sitkeyden ja neuvottelutaitojen tuloksena Tallinnan kaupunki vannoi uskollisuudenvalan Ruotsin kuninkaalle kesäkuussa 1561. Tyytyväisenä tulokseen kuningas Erik myönsi Björnramille aateliskirjeen ja vaakunakirjeen (kolme karhunkäpälää) sekä lahjoitti hänelle läänityksiä Itä-Uudeltamaalta.

   Kruunun Björnramille myöntämät privilegiot ratifioitiin Norrköpingin valtiopäivillä elokuussa 1561. Hän oli itse paikan päällä ja käytti kaiken suostuttelutaitonsa saadakseen itselleen mahdollisimman hyvät edut. Kuningas Erik joutuikin myöhemmin Tallinnan raadin lailla tuskailemaan, että hänet oli käytännöllisesti katsoen pakotettu allekirjoittamaan.


Kaappari Suomenlahdella

   Erik XIV:n Suomenlahtea koskevan suunnitelman esteenä oli enää venäläisten hallussa oleva Narva, jonne tanskalaiset ja lyypekkiläiset kauppa-alukset edelleen suuntasivat ohittaen ruotsalaisten haltuun joutuneen Tallinnan. Kuningas asetti saarron Narvan meriliikenteelle ja sitä valvomaan hän määräsi Hans Larsson Björnramin johtaman eskaaderin. Laivastolla oli nyt käytössään karakkeja, kolmimastoisia Itämeren merenkulkuun suunniteltuja aluksia.

Karakki
(Sjöhistoriska museet, Stockholm)

   Narvan saarron valvonta merkitsi käytännössä kaikkien Narvaan pyrkivien kauppa-alusten kaappausta ja hinaamalla tai pakottamalla siirtämistä Helsingin satamaan. Vuonna 1562 Björnramin tiedetään kaapanneen 30 pääasiassa lyypekkiläistä kauppa-alusta. Lastit purettiin kuninkaankartanon makasiineihin ja laivat päästettiin tyhjinä palaamaan lähtösatamiinsa. Kerääntyneestä saaliista Björnram kuittasi oman osansa, joka oli 1/8 lastin arvosta. Loput rahdattiin Tukholmaan, jossa tavarat kirjattiin kruunun tileille (kaperiräkenskaper). Ohessa yksi aukeama tällaisesta tilityksestä, jolle on kirjattu karhun, ketun, saukon ja näädän turkkeja. Vielä vuonna 1568 Björnram johti 18 ruotsalaisaluksen laivastoa, joka puhdisti Tallinnan edustan puolalaisista kaapparilaivoista, joista osa vallattiin ja osa pääsi pakenemaan.

Kaperiräkenskaper 1562

(Riksarkivet, Stockholm. Kuva: Mikko Huhtamies)



Amiraalin retket Turkuun ja Älvsborgiin

   Kaapparitoiminnan ohella Hans Björnram osallistui muihinkin Ruotsin valtakunnan levottomuuksiin. Kuningas Erikin ja Juhana-herttuan välirikossa vuonna 1563 Björnram asettui epäröimättä kuninkaan puolelle ja johti eskaaderinsa Turun linnan edustalle ja esti näin Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican pakenemisen meritse.

   Kesäkuussa 1565 kuningas Erik määräsi Björnramin laivastoineen osallistumaan Älvsborgin linnan piiritykseen. Kuninkaan toiveena oli saada lamaantuneisiin ruotsalaisjoukkoihin tällä tavalla liikettä. Käskysuhteissa tapahtuneitten sekoilujen jälkeen Björnram palasi kuitenkin jo syksyllä talviteloille Helsinkiin ja Älvsborg jäi edelleen tanskalaisten haltuun.

Neuvottelija Moskovassa
   Erik XIV oli ilmeisesti pannut merkille Hans Björnramin neuvottelutaidot Tallinnassa ja aateliskirjeensä ratifioinnissa vuonna 1561. Niinpä kuningas ajatteli, että siinä hänellä on sopiva mies lähetettäväksi Moskovaan neuvottelemaan tsaari Iivana IV:n kanssa (Iivana Julma). Hans Larsson Björnram kävi Moskovassa kahdesti ja Iivana alkoi jo kutsua kaimaansa tuttavallisesti ”Ivan Lavrentjev”. Jälkimmäisellä matkalla vuonna 1566 Björnram sekaantui erääseen erikoiseen episodiin Ruotsin historiassa. Tsaari nimittäin antoi hänen välitettäväkseen viestin, jossa tsaari vaati vangittuna olleen Katariina Jagellonican luovuttamista Venäjälle. Kun tästä nousi Ruotsissa häly, Iivana vieritti syyn Björnramin harteille väittäen hänen kertoneen Juhana-herttuan kuolleen ja ajatuksen Katariina Jagellonican luovuttamisesta olleen Björnramilta lähtöisin.

Maanomistaja
   Hans Larsson Björnram kartutti määrätietoisesti maaomaisuuttaan elämänsä aikana ja sitä kertyikin huomattava määrä. Björnramin molemmat puolisot, Anna Ållongren ja Ingeborg Boije kuuluivat valtakunnan merkittävimpiin sukuihin ja kummallakin oli huomenlahjana maaomaisuutta. Anna Ållongrenin mukana tuli hänen äidiltään Isnäsin säteritila Pernajasta sekä rälssitilat Kreppelby ja Haga Porvoossa. Isnäsistä muodostui Björnramin kotikartano ja hän alkoi käyttää allekirjoitusta Hans Larsson till Isnäs.
   Ingeborg Boijen mukana tuli Boen kartano Porvoossa. Aateloinnin yhteydessä kuningas lahjoitti läänityksiä Sävträskissä Liljendalissa (170 savua) ja Märlaxissa Pyhtäällä (97 savua). Lisäksi hän osti verotiloja suuren määrän niin, että omisti yhteensä 83 lampuotitilaa Porvoossa, Pernajassa, Sipoossa, Helsingin pitäjässä, Janakkalassa ja Viipurin maalaiskunnassa. Hän omisti myös kivitalon Tukholmassa Österlånggatanin varrella.
   Maatilojen ostojaan Björnram rahoitti omin luvin kruunulta ottamillaan lainoilla, joiden pantteina ostettu maaomaisuus toimi. Muutama vuosi Björnramin kuoleman jälkeen Juhana III totesi hänen menneen liian pitkälle: ” han har utan vårt lov och tillstånd köpt och tillägnat sig en hop våre och kronones skattehemman av Finland”. Suurin osa maatiloista otettiinkin kruunun haltuun vuonna 1576, mutta kuningas jätti leskelle kuitenkin 30 maatilaa.

Heraldisia kiemuroita
 

   Hans Björnramin isä oli lähtöisin Länsi-Göötanmaalta ja hän kuului vanhaan ruotsalaiseen rälssisukuun. Kuten edellä todettiin, Kustaa Vaasa palkitsi Björnramin tekemät palvelukset aateloimalla hänet vuonna 1561. Vaakunakirjeen kuvaus: Delad i guld och blå, i första fältet tre bjälkvis ordnade svarta björnramar. Hans Björnramin kolme poikaa kuolivat jo lapsina, joten tämä aatelissuku sammui jo kymmenen vuoden kuluttua. Sen takia sukua ei koskaan introdusoitu vuonna 1626 perustettuun Ruotsin Ritarihuoneeseen, eikä vaakunaa näin ollen löydy Tukholman Riddarhusetin seinältä. Sen sijaan vaakuna löytyy Björnramin kotipitäjän Pernajan kirkon ikkunassa lasimaalauksena. Siinä vaakunan rakenne vastaa 1500-luvun vaakunakirjettä, kun taas nykyisin yleisempi versio on rakenteeltaan virheellinen; siinä kolme karhunkäpälää on sijoitettu yhdestä kentästä koostuvaan kilpeen, kaksi vierekkäin ja kolmas niitten alla.

   Suomessa vaikutti 1500-luvulla toinenkin Björnram-niminen aatelissuku; vanha suomalainen rälssisuku Karjaan Domargårdista. Domargårdin Björnramien toinen säteritila Ånäs sijaitsi Pernajan naapuripitäjässä Pyhtäällä mikä aiheutti ilmeisesti jo aikoinaan sekaannusta, koska Hans Björnram lisäsi allekirjoitukseensa usein tarkennuksen till Isnäs. Domargårdin Björnram-suvun vaakuna oli hieman erilainen, siinä on punaisella pohjalla neljä karhunkäpälää, jotka on sijoitettu kahden, ristikkäisen sotavarstan rajaamille vaakunan osille. Domargårdin aatelissuku eli pitempään ja se introdusoitiin Riddarhusetiin numerolla 300. Sekin sammui jo vuonna 1676.

   Aino-mummon kannalta molemmat Björnram-suvut ovat merkittäviä, hän polveutuu kummastakin. Isnäs-suvusta polveutuminen on esitetty tämän kirjoituksen lopussa. Domargård-suvusta polveutuminen on esitetty jo aikaisemmin Aino-mummon skottilaisia juuria koskevan kirjoituksen yhteydessä (ks. täältä).

--------------
Seppo Aalto: Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639. 2012
Nils Ahnlund: Hans Larsson Björnram, Diplomat, Krigare, Ämbetsman. Svenskt biografiskt lexikon, Riksarkivet.
Adelsvapen.com: Björnram – Isnässläkten.
Europeana Heraldica, Kansallisarkiston heraldinen tietokanta.
Mikko Huhtamies: Hyökkäys rannikolle – Uusimaa viholliskohteena ja sodan tukialueena 1570-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 3/2022.
Mikko Huhtamies: Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa. Helsinki 2022.
Henrik Impola: Frälset och dess rusttjänst i Finland på 1500-talet. 2011
Antti Manninen: Hans Larsinpoika Björnram palveli kolmea kuningasta 1500-luvulla. HS 2007
Veli-Matti Syrjö: Björnram, Hans Larsinpoika. Kansallisbiografia.
----------------

I    Hans Larsson Björnram till Isnäs ~1520-1571 ∞ Anna Ållongren
II   Margareta Björnram ∞ Mårten Boije af Gennäs
III  Erik Boije af Gennäs 1588-1647 ∞ Anna Fleming
IV  Christer Boije af Gennäs -1679 ∞ Christina Sabelstjerna
V   Otto Ernst Boije af Gennäs ∞ Anna Grubbe
VI  Otto Christer Boije af Gennäs 1700-1766 ∞ Juliana Sabelhjärta
VII Hedvig Juliana Boije af Gennäs 1723-1795 ∞ Fredrik Adolf Ramsay
VIII Christina Juliana Ramsay 1746-1829 ∞ Carl Renhold von Essen
IX  Hedvig Sofia von Essen 1765-1808 ∞ Johan Reinhold von Törne
X   Johan Ulrik von Törne 1806-1870 ∞ Fredrika Juliana von Essen
XI  Anna Lovisa von Törne 1853-1933 ∞ Lars Neovius 

XII Aino Maria Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt


torstai 11. elokuuta 2022

Skotteja

 

Ramsay- ja Forbes-klaanien tartaanit

   Aino-mummon esivanhempien joukosta löytyy monia aatelisia sukuja. Hänen äitinsä oli von Törne ja äidinäiti von Essen. Aikoinaan aateliset tapasivat mennä naimisiin toisten aatelisten kanssa, joten jos esivanhemmissa tulee vastaan yksi aatelissuku, niin melko varmasti ne eivät jää siihen. Aino-mummollakin tulee seuraavissa kahdessa sukupolvessa vastaan vielä viisi muuta aatelissukua, joukossa Skotlannista tullut Ramsay-suku. Sitä seuraavasta sukupolvesta löytyy Stuart-suvun edustaja ja 1600-luvulle mentäessä Forbes-suku sekä 1500-luvun loppupuolelta Teet-suku. Näitten neljän aatelisen skottisuvun vaakunat koristavat Riddarhusetin seiniä Tukholmassa.

   Suomalaisten keskuudessa sukuyhteydet Skotlantiin eivät ole mitenkään poikkeuksellisia; suurvalta-aikana Ruotsiin ja myös Suomeen hakeutui lukuisia skotteja; kauppiaita, laivanrakentajia jne. Mutta ennen kaikkea he olivat sotilaita kuten edellä mainittujen neljän skottisuvun kohdalla. Arvellaankin noin 30.000 skotin palvelleen Ruotsin armeijassa rivimiehistä aina kenraaleihin ja sotamarsalkkaan asti. 1500-luvulla Vaasa-kuninkaat tarvitsivat sotilaita niin Kalmarin unionin palauttamiseen pyrkivää Tanskaa vastaan kuin toistuviin sotiin Venäjällä, Baltiassa ja Puolassa. Huomattava osa heistä jäi pysyvästi asumaan Ruotsiin ja myös Suomeen. Jotkut ansioituivat niin, että heidät palkittiin kuninkaan lahjoitusmailla. Skotlantilaista taustaa pidettiin myös sosiaalisessa kanssakäymisessä ansiona, ja monet edulliset naimakaupat edistivät skottien vaivatonta integroitumista ruotsalaisen yhteiskunnan jäseniksi.


Ramsay

  
        Suomen Ramsay-suku                                  Dalhousie Castle
        (Ritarihuone, Helsinki)

   Vuonna 1124 Skotlannin kuningas David otti avukseen normannilaisa aatelismiehiä, joukossa Symon de Ramesie, jota pidetään Ramsay klaanin kantaisänä. 1200-luvulla klaani oli jakautunut jo viiteen haaraan, joista tässä seurataan Ramsay of Dalhousien haaraa.

    Ensimmäiset Suomeen asettuneet Ramsayt olivat kapteeni Alexander Ramsay (s. noin 1520 k. 1576) ja hänen poikansa ratsumestari Hans Ramsay. He kuuluivat Dalhousien Balnabreich-sukuhaaraan. Palkkioksi kuningas lahjoitti heille maatiloja Somerolta ja Elimäeltä. Vuonna 1809 Suomen tullessa suuriruhtinaskunnaksi Suomessa asuva Ramsay-suku otettiin myös Suomen Ritarihuoneeseen vapaaherralliseen säätyyn. Ramsay-suku elää ja vaikuttaa edelleen Suomessa.

Aino-mummosta Ramsay-klaaniin johtava esipolvien sukulinja löytyy täältä.



Stuart 


Adelsvapen Stuart 
(Riddarhuset Stockholm)

   Aino-mummon sukuyhteys Stuart-sukuun ei ole yhtä selvä, mutta hyvinkin todennäköinen. Vuonna 1758 Sysmässä syntyi avioton tyttölapsi, joka kasteessa sai nimen Frederika Wrangel (myöh. Neovius). Hänen äitinsä oli aatelinen Ebba Tandefelt, joka oli naimisissa vänrikki Johan Wrangelin kanssa. Kirkonkirjoissa isäksi on kuitenkin merkitty luutnantti Stuart. Valitettavasti etunimi puuttuu. Suomen joukko-osastoissa ei palvellut yhtään Stuart-nimistä upseeria eikä Suomessa asunut Stuart-nimisiä. Ruotsista heitä kuitenkin löytyy, sopivia ehdokkaita peräti neljä upseeria. Kaikki Ruotsin Stuartit ovat Ruotsiin vuonna 1565 tulleen Hans (Johannes) Stuartin jälkeläisiä. Skotlannin kuningas Jaakko VI, itsekin Stuart, lähetti Ruotsin Juhana III:lle Hans Stuartia koskevan sukuperätodistuksen, jossa hänen todistetaan kuuluneen Stuart-klaaniin, mutta sen tarkempi sukuyhteys jäi epäselväksi. Aino-mummon esipolvilinja tähän tuntemattomaan luutnantti Stuartiin löytyy täältä.


Forbes

  
      Forbes-vaakuna                         Corsindae House
     (Myrskylän kirkko)


   Forbes-klaani on kotoisin Skotlannin ylämaalta, Aberdeenshiren alueelta. Klaanilla on ollut merkittävä osa Skotlannin historiassa ja Skotlannin kuningaskunnan nousussa. Klaanin kantaisänä pidetään John Forbesia, joka sai lordin arvon vuonna 1272.

   Uskonpuhdistuksen tullessa Skotlantiin 1500-luvulla klaanit ryhmittyivät sen mukaisesti. Yhdessä muiden protestanttisten klaanien kanssa Forbesit kävivät ankaria taisteluita katolisia klaaneja vastaan. Tämä on ollut varmaankin taustalla, kun eräät Forbesit värväytyivät sotilaiksi Ruotsiin taistellakseen vastauskonpuhdistusta vastaan Puolassa ja Liivinmaalla. Mecklenburgissa vuonna 1568 syntynyt ratsumies Enevald Forbes taisteli porvoolaisen ratsumestari Anders Boijen lippueessa. Lippueen palatessa 1590-luvulla kotiseudulleen Itä-Uudellemaalla Forbes tuli heidän mukana. Edullisten naimakauppojensa avulla Enevald ja hänen poikansa saivat haltuunsa maatiloja Porvoosta ja Myrskylästä, jota Forbesit pitivät asuinpaikkanaan suvun sammumiseen asti 1700-luvun alussa.

   Suomen Forbes-suku kuului klaanin Corsindae-sukuhaaraan. Forbesien kautta Aino-mummon esipolvet Skotlannissa haarautuvat muihinkin merkittäviin klaaneihin, kuten Douglas, Stewart ja Bruce (ks. oheisen kaavio), joitten sukulinjat tunnetaan aina 1000- ja 1100-luvuille saakka. Tarkemmat tiedot kaavion henkilöistä ja Aino-mummoon johtavasta polveutumislinjasta löydät täältä.

 




Teet

Adelsvapen Teet
(Riddarhuset Stockholm)

   Lopuksi vielä yksi suku, jota Aino-mummon elinaikana ja pitkään sen jälkeenkin vielä pidettiin skotlantilaistaustaustaisena aatelissukuna Suomessa. Kyseessä on vanha pernajalainen Teet-suku, josta Tetom niminen kylä ja kartano on saanut nimensä. Tetom sijaitsee aivan Creutzien Malmgårdin naapurissa ja nämä suvut ovat sidoksissa toisiinsa 1500-luvulla tehtyjen avioliittojen kautta.

   Tarina suvun taustasta löytyy yleisesti Ruotsin ja Suomen aatelisia käsittelevissä teoksissa aina 1950-luvulle saakka samoin kuin Itä-Uuttamaata käsittelevissä paikallishistorioissa. Teet-suvun merkittävyydestä huolimatta heidän maatilansa Pernajassa oli vielä 1600-luvun alussa tavallinen veroa maksava perintötila. On mahdollista, että skottilaisilla aatelisyhteyksillä on yritetty vaikuttaa suvun aatelointiin ja maatilan muuttamiseksi verovapaaksi rälssitilaksi. Tämän päivän historiantutkijat suhtautuvat skottitaustaan kriittisesti ja epäilevät dokumenttien aikanaan laaditun tarkoitushakuisesti. Olivat perusteet aateluudelle legendaa tai ei, niin tässä onnistuttiin; Teet-suku aateloitiin vuonna 1652. Suku sammui 1799.

--------------

Adelsvapen.com

Brandt, Johan: Sköldemärken i Mörskom kyrka, SukuForum 2010.

Brummer, Wilhelm: Pää- ja esipolvivaakunat. Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa, toimittaneet Antti Matikkala & Wilhelm Brunner. 2011

Carpelan, Tor: Ättartavlor för de på Finlands riddarhus inskrivna ätterna. Helsingfors 1954.

von Christierson, Carl-Thomas: Skotlantilaisia vaakunoita Suomen ritarihuoneella – totta vai tarua? Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa, toimittaneet Antti Matikkala & Wilhelm Brummer. 2011

Donner, Otto: Scottish Families in Finland and Sweden. Helsingfors 1884.

Elgenstierna, Gustaf: Svenska adelns ättartavlor, 1925

Impola, Henrik: Frälset och dess rusttjänst i Finland på 1500-talet, 2011

Kansallisarkisto: Savon rykmentin pääkatselmusrullat ja palkkaluettelot 1731-1770.

Kansallisarkisto: Digitoidut kirkonarkistot. http://digi.narc.fi/digi/

van de Pas, Leo: Genealogics. www.genealogics.org

The Peerage: http://www.thepeerage.com/index.htm

The Scots Peerage: https://archive.org/details/scotspeeragefoun03pauluoft/page/87/mode/1up

Ramsay, Jully: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, 1909-1916

Sjöström, Mikael: Valokuvia Myrskylän kirkon aatelisvaakunoista.

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Digitoidut kirkonarkistot. http://www.sukuhistoria.fi/

Söderström, Eric: Translitteroitu Forbes perheraamattu. Genos 28/1957.

Vuorela, Juha: Skotit Pernajassa. http://juhansuku.blogspot.fi/2009/01/skotit-pernajassa.html

Åström, Sven-Erik: “Tait of Pirn”-sägnen i socialhistorisk belysning. Historiska och litteraturhistoriska studier 40.


 

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Valomerkkejä Marsiin

 

Giovanni Schiaparellin laatima kartta Marsin kanavista.
(Wikipedia)

   Mummoni isoisä kenraalimajuri Edvard Engelbert Neovius (1823-88) toimi matematiikan, topografian sekä paikkaintiedusteluopin eli suunnistuksen ja tähtitieteen opettajana Haminan kadettikoulussa. Lisäksi hän oli 1860-luvulla jäsenenä komiteoissa, joiden tehtävänä oli suunnitella metrijärjestelmään ja omaan rahayksikköön siirtyminen Suomessa. Oppilaittensa keskuudessa Neoviusta kutsuttiin nimellä Newton.

   Vuonna 1875 Edvard Neovius julkaisi kirjan nimeltään Vår tids största uppgift. Siinä hän julistaa aikakautensa suurimmaksi tehtäväksi yhteydenoton Marsin asukkaisiin. Hän kuvailee tehtävään tarvittavan universaalin kielen rakennetta sekä viestienvaihtoa varten rakennettavaa valonheitinjärjestelmää. Kirja herätti aikanaan suurta huomiota ja se käännettiin saksaksi, venäjäksi sekä ranskaksi.

Edvard Engelbert Neovius                        Vår tids största uppgift 
(Oma albumi)                                              (Oma kuva)

   Emme ole yksin maailmankaikkeudessa

   Omana aikanaan Neoviuksen ajatus yhteydenotosta marsilaisiin ei ollut niin outo kuin nykyään voisi kuvitella. 1800-luvulla ja jo sitä ennenkin monet tunnetut tähtitieteilijät ja luonnonfilosofit pitivät selvänä maan ulkopuolisten älykkäiden sivilisaatioiden olemassaoloa, myös omassa aurinkokunnassamme. Edvard Neovius seurasi tiiviisti tähtitieteen voimakasta kehitystä 1800-luvun aikana ja kannatti tähtitieteilijä William Herschelin näkemystä, että astronomiaa tutkimalla ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin, että meitä maan asukkaita ympäröivä suurenmoinen luojan rakennelma kuuluu myös muitten elävien olentojen suvuille.

   Neovius kehuu ja siteeraa paljon myös fyysikko ja luonnonfilosofi Hans Christian Ørstedin näkemyksiä siitä, että maailmankaikkeudessa vallitsee vain yksi yhtenäinen älyllinen järjestelmä, joka perustuu kaikkialla yhdelle ja samalle hengelliselle ja materiaaliselle pohjalle, vaikka älyllisten olioitten ilmenemismuodot voivat olla hyvinkin erilaiset. Näin ollen ajatusten vaihto olioitten välillä on mahdollista, kunhan vain löydetään yhteinen kieli ja tekninen keino sillä laadittujen viestien välitykseen. Niitten rakentamisen Edvard Neovius otti tehtäväkseen.

   Eräät tähtitieteilijät olivat 1800-luvun alussa kaukoputkella havainneet Marsissa tummia viivamaisia kuvioita. Niitten uskottiin olevan älyllisten olentojen rakentamia kanavia. Neoviukselle oli siis luonnollista valita yhteydenoton kohteeksi noitten kanavien rakentajat.


Yhteydenottotekniikka

   Yhteydenoton välineeksi tarvitaan riittävän voimakas valolähde, josta voidaan muodostaa valomerkkejä, jotka koostuvat kestoltaan ja intervalleiltaan toisistaan poikkeavista jaksoista. Maapallolta lähtevien valomerkkien voimakkuus ja se miten pitkälle avaruuteen ne leviävät, riippuu valonheittäjien määrästä. Se taas riippuu siitä minkälaisiin rahallisiin sijoituksiin maapallon hallitukset ovat valmiita. Neovius laski, että valomerkkien lähettämiseen Marsiin tarvitaan 22.500 valonheittäjää. Kukin niistä on varustettava erityisellä kellokoneistolla, jolla kaikkien valot saadaan kohdistettua samanaikaisesti samaan pisteeseen avaruudessa. Lisäksi pitää olla henkilökuntaa ylläpitämässä laitteistoja. Väkeä tarvitaan myös teleskooppeihin päivystämään Marsista saapuviin vastauksiin.

   Neovius laski järjestelmän kustannuksiksi 50 miljoonaa frangia. Sitä hän ei pitänyt ongelmana: maailmassahan tuhlataan suunnattomia summia merkityksettömiin tarkoituksiin. Jesuiittaveljeskunnan omaisuuskin oli 1.000 miljoonan frangin arvoinen, kun taas Neoviuksen järjestelmän kustannukset vaivaiset kahdeskymmenes osa siitä. Sitä paitsi Neovius uskoi järjestelmänsä mahdollistavan sellaisten viestien rakentamisen, jossa marsilaiset kuvailisivat omaa elämäänsa ja kasvien ulkonäköä sekä Marsin maisemia ja luontoa. Tällaisilla kuvilla olisi Maassa suuri kaupallinen arvo.

   Neovius pohti pitkään marsilaisten olioitten fysiologiaa. Onko heillä tarpeeksi hyvä näköaisti Maasta lähetettyjen valomerkkien havaitsemiseksi? Hän päätyy siihen, ettei tästä koidu ongelmaa sillä, jos marsilaiset ovat tarvittavalla älyllisellä tasolla ymmärtämään viestejä, niin he eivät olisi voineet kehittyä sille asteelle ilman hyvää näköaistia.


Universaali kieli

   Neoviuksen mielestä ajatusten vaihto Maan ja Marsin asukkaiden välillä on mahdollista, kunhan rakennetaan universaali merkkijärjestelmä, jonka pohjalle laaditaan universaali kieli. Kirjassaan hän esittää suunnittelemansa merkkijärjestelmän, joka perustuu lähetettyjen valosignaalien intervalleihin, niitten välisten taukojen pituuksiin ja signaalien voimakkuuden vaihteluihin. Koska valosignaaleja ei pysty havainnollisesti kuvaamaan kirjallisesti, Neovius korvaa ne kirjassaan numero- ja kirjainsymboleilla ja korostaa, ettei symboleilla ole mitään tekemistä minkään aiemmin käytössä olleen kielen kanssa.

   Merkkijärjestelmää käyttäen voidaan logiikkaan ja kielitieteeseen perustuen laatia tieteellisesti universaaleja lausekkeita ja viestejä. Niitten alussa yksinkertaisilla elementeillä selvitetään ne käsitteet, joita viestien loppuosassa käytetään. Viestien tulee alkuosassa tarjota välineet niitten loppuosan tulkitsemiseen universaalilla tavalla ja tällä tavalla viestien tulkinta samalla opettaa tulkitsijaa ymmärtämään viesteissä käytettyä universaalia kieltä.


Ensimmäinen viesti

   Kirjassaan Neovius esittää yksityiskohtaisesti ensimmäisen marsilaisille lähetettävän viestin. Sen piti herättää vieraitten olioitten huomio ja heitä olisi pyydettävä vastaamaan samanlaisia valomerkkejä lähettämällä. Aivan ensimmäiseksi viestin alussa esitetään viesteissä käytettävät numerot 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 7. Tästä voi päätellä, että Neovius käyttää lukujen ilmaisuun oktaali- eli kahdeksanlukujärjestelmää. Sitten viestissä määriteltiin peruslaskutoimitukset: yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskut sekä epäyhtälöt oktaalijärjestelmällä. Sen jälkeen siirryttiin trigonometriaan, jossa perusasioittenkin käsittelyssä on tunnettava piin (π) arvo. Koska ympyrää ja sen kehää ja halkaisijaa ei vielä viestissä tunnettu, Neovius määritteli piin likiarvon tarkentuvilla epäyhtälöillä ja jakolaskuilla kolmen numeron tarkkuudella. Sitten voitiinkin jo marsilaisille kertoa mitä merkkejä viestissä käytetään ympyrän kehästä, halkaisijasta, säteestä ja pinta-alasta sekä pallon pinta-alasta ja tilavuudesta. Näillä eväillä voitiinkin sitten siirtyä kuvaamaan aurinkokuntaa; ovathan aurinko ja planeetat vain erikokoisia palloja. Maapallolle ja Marsille määriteltiin omat merkkinsä niitten ja auringon suuruuksien suhteilla. Sitten jo tunnettujen merkkien avulla määriteltiin kaksi uutta merkkiä, joista toinen oli 669 kertaa suurempi kuin toinen. Tästä marsilaisten olisi pitänyt päätellä, että kyseessä olivat vuosi ja vuorokausi; Marsin vuosi kun on 669:n Marsin vuorokauden pituinen. …. Näin viesti jatkuu ja uusia käsitteitä syntyy entisten jatkoksi.

   Neovius antoi ensimmäisen viestinsä matemaatikko ja yliopiston rehtori Lorenz Lindelöfille selvitettäväksi. Lindelöf selvisi tehtävästä. Minäkin otin haasteen vastaan ja yritin samaa. Aika pitkälle pääsinkin, joten voidaan todeta marsilaisilta vaadittavan vain lukion pitkän matematiikan hallinta Neoviuksen viestien avaamiseen.


Marsin kanavat häviävät

   Neoviuksen kirjan julkaisusta kului toistakymmentä vuotta, kun uudet havainnot Marsista veivät pohjan koko ajatukselta viestienvaihdosta marsilaisten kanssa. Vuoden 1888 Marsin opposition aikana saatiin tehtyä tarkkoja havaintoja ja kanavien todettiin olleen vikoja kaukoputkissa. Ajatus älyllisestä elämästä maailmankaikkeudessa ja sen etsintä eivät sen sijaan lakanneet ja Neoviuksen lailla mietitään edelleen sitä, miten vieraan sivilisaation olentoja tulisi tervehtiä ( ks. Voyager I ja SETI.)

---------------------------------------------------------

Raimo Lehti: Neovius oli unohdettu pioneeri. Yliopisto-lehti 1/1994
Edvard Neovius: Vår tids största uppgift. 1875. Käännetty saksaksi, venäjäksi ja ranskaksi.
Siukonen, Jyrki: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria. 2003
Hans Christian Ørsted: Anden i naturen. 1850


---------------------

I Edvard Engelbert Neovius 1823-1888 ∞ Elise Krogius
II Lars Neovius (Lauri Nevanlinna) 1850-1916 ∞ Anna von Törne
III Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt




torstai 26. toukokuuta 2022

Anna Flemingin vaikea tie vihille

 

Pääosissa:

Anna Fleming (n. 1552 – 1608), aatelistyttö Varsinais-Suomesta

Hieronymus von Birckholtz (n. 1565 – 1618), saksalainen hovijunkkari Kaarle-herttuan hovissa

Klaus Fleming (n. 1535 – 1597), Suomen käskynhaltija, Anna Flemingin setä

Ebba Stenbock (n. 1550 – 1614Käskynhaltija Klaus Flemingin aviopuoliso ja Ruotsin kuningatar Katariina Stenbockin sisar.

Kaarle-herttua (1550 - 1611), Sveanmaan herttua, valtionhoitaja, myöh. kuningas Kaarle IX

Filippa Fleming ( - 1578), Yläneen kartanon omistaja, Anna Flemingin täti, kuoli naimattomana


Orpotytön perintö

   Anna Fleming syntyi vuonna 1562. Isä, Joakim Fleming, kuoli jo seuraavana vuonna. Myös äiti Agda Persdotter kuoli Annan ollessa vielä lapsi ja tällöin Anna luovutettiin setänsä Klaus Flemingin holhoukseen. Vaikka Anna Fleming oli virallisesti setänsä holhokki, niin hän asui kuitenkin tätinsä Filippa Flemingin hoivissa tämän asuinkartanolla Yläneellä. Filippa-täti oli yli kolmenkymmenen, mutta naimaton. Vuonna 1568 vähän ennen kuolemaansa Filippa laati testamentin, jossa teki veljensä Klaus Flemingin perinnöttömäksi, koska tämä oli anastanut sisarensa omaisuutta eikä ”pitkän sairauteni aikana ole lainkaan pitänyt minusta huolta, vaan on kerrassaan unohtanut minut, eikä kerta kaikkiaan ole millään tavoin ollut minulle mieliksi”. Sen sijaan 16-vuotiaalle orvolle veljentyttärelleen Filippa testamenttasi merkittävän maaomaisuuden.

... autuaasti edesmenneen veljeni Joakim Flemingin tytär Anna on jonkin aikaa asunut luonani, ja käyttäytynyt yksinomaan kuten poloisen hyvän veljentyttären tulee, alttiina ja kuuliaisuudessa pysyen, niin että olen häneen mieltynyt, ja siksi luovutan, lahjoitan ja annan hänelle kaikki tilani ja kartanoni, jotka minulla on Ruotsissa, niin myös Suomen rannikolla, estämättä hänen nautittavakseen ja pidettäväkseen.

   Testamentin loppuosassa Filippa vetoaa kuninkaan suojeluun, koska epäilee suuresti veljensä ryhtyvän Annan holhoojana toimiin päästäkseen käsiksi Annan saamaan perintöön. Klaus Fleming saikin testamentin käsiinsä ja liitti siihen vastalauseensa, jonka osoitti kuninkaalle. Koska Klaus Fleming oli Annan holhooja, niin tädiltä peritty suuri maaomaisuus oli käytännössä Klaus-sedän hallussa. Tätäkään omaisuutta setä ei hoitanut ihanteiden mukaisesti: hän käytti tiloja ja niiden tuottoa, vaikka hänen olisi kuulunut pitää veljentyttärensä tilit ja tuotot erossa omistaan. Anna muutti myös asumaan holhoojansa ja tämän puolison Ebba Stenbockin perheeseen.


Anna ja Hieronymus löytävät toisensa

   Holhoojansa Klaus Flemingin perheessä Anna oli ehkä eniten tekemisissä Ebba-rouvan kanssa. Vuonna 1590 27-vuotias Anna oli sukuloimassa Ebba-rouvan siskon Katarina Stenbockin (1535-1621) luona Strömsholmin linnassa. Katarina oli edesmenneen Kustaa Vaasan kolmas vaimo ja käytti vaikutusvaltaansa leskikuningattarena (riksänkedrottning) vielä pitkään poikapuoliensa ollessa kuninkaina. Samaan aikaan sattui Strömsholmissa vierailemaan myös Juhana III:n 20-vuotias hovijunkkari Hieronymus Birckholtz. Hieronymus oli hiljattain saapunut Saksasta ja päässyt Ruotsin kuninkaallisen perheen palvelukseen. Eräänä tehtävänä oli toimia ”juoksupoikana” kuninkaan ja leskikuningattaren keskinäisissä asioissa. Strömsholmissa Hieronymus ja Anna mieltyivät toisiinsa ja alkoivat jonkin ajan kuluttua keskustella avioliitosta. Kuten tuohon aikaan oli tapana, kosinta eteni vaiheittain. Ratkaisevaa oli kuitenkin saada holhoojan suostumus. Seuraavaksi hän matkusti itse holhoojan luo pyytämään tämän veljentyttären kättä. Nyt alkoivat taloudelliset neuvottelut: Klaus Fleming halusi tietää, miten nuori mies aikoi elättää vaimonsa. Holhooja esitti epäilyksiä, että saksalainen tulokas oli kiinnostuneempi Annan perintömaista kuin neidosta itsestään.

   Hieronymus vakuutti, että hän kykenisi elättämään vaimonsa kuten kunniallisen aatelismiehen tulee. Tämän kuultuaan Klaus Fleming vaati takeita huomenlahjasta. Huomenlahja oli suuri rahasumma tai kartano, jonka aviomies luovutti vaimolleen hääyön jälkeen. Se oli tarkoitettu vaimon eläkepäivien turvaksi. Aateli kelpuutti huomenlahjaksi mieluiten maaomaisuutta, joka oli rahaa vakaampaa varallisuutta. Hieronymuksella ei ollut Ruotsissa perintömaita, mutta hän lupasi, että Anna saisi kymmenen tuhannen taalerin huomenlahjan, – summan, jolla olisi ostanut useitakin kartanoita. Klaus Flemingin mielestä nuori mies oli turhan kevytmielinen ja kerskaileva, mutta Hieronymuksella oli tukijoukkonsa. Kosija oli saanut puolelleen Klaus Flemingin puolison, Ebba Stenbockin, ja monia muitakin tuttavia, jotka taivuttelivat holhoojaa suostumaan.

... ensin torjuin pyynnön, mutta hän turvautui sitäkin enemmän ystäviin ja ystävien ystäviin, erityisesti rouvaani, joka esitti monia vetoomuksia hänen puolestaan, jotta ehdotus hyväksyttäisiin, ja lopulta hyväksyin kosijan pyynnön.

Tahdon toimia hänen parhaakseen, koska hän on minulle niin läheistä sukua; en aio kohdella häntä huonommin kuin omia tyttäriäni, kunhan hän käyttäytyy kuten häneltä sopii edellyttää. Hänen isänsä teki huonot naimakaupat, kävisi kovasti sydämelleni, jos niin taas tapahtuisi.

(Klaus Flemingin kirje Kaarle-herttualle 24.6.1594)

   Säilynyt kirjeenvaihto on lähinnä miesten välistä ja päätökset kirjattiin heidän nimiinsä, mutta toisaalta on ilmeistä, että Anna vietti aikaansa erityisesti Ebba-rouvan seurassa. Turun linnassa vieraillessaankin Hieronymus kuittasi itselleen elintarvikkeita juuri armollisen linnanrouvan valtuutuksella. Lopulta Klaus Fleming hyväksyi nuorten kihlauksen, mutta Annan ja Hieronymuksen vaikeudet olivat kuitenkin vasta alkaneet, sillä Klaus Fleming asetti ehdon: häät järjestettäisiin vasta, kun sulhanen todella pystyisi maksamaan lupaamansa kymmenentuhatta taaleria. Nyt Hieronymus kuitenkin alkoi empiä rahasumman suhteen. Pitkien neuvottelujen jälkeen Klaus Fleming suostui alentamaan huomenlahjan kahdeksaantuhanteen taaleriin. Lopulta hän hyväksyi senkin, että Hieronymus maksaisi neljätuhatta taaleria häissä ja loput osamaksuna. Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, vuodet vaihtuivat, mutta luvattua rahalähetystä ei kuulunut. Hieronymus esitti viivytyksille erilaisia selityksiä ja tilanne alkoi jo pahasti kiristää sulhasen ja holhoojan välejä.



Valtapolitiikka sotkee avioliittohanketta

   Samaan aikaan kiristyi myös poliittinen ilmapiiri. Ruotsin valtakuntaa repivät vaikeat ristiriidat. Katolinen kuningas Sigismund ja hänen setänsä, protestanttinen Kaarle-herttua, kamppailivat Ruotsin valtaistuimesta. Sigismund oleskeli enimmäkseen toisessa valtakunnassaan Puolassa ja luotti ennen kaikkea siihen, että Klaus Fleming valvoisi hänen etujaan Ruotsissa. Suomen käskynhaltijana Klaus Fleming pakottikin valtakunnan itäiset alueet pysymään uskollisina kuninkaalle. Ruotsin puolella tilanne oli toinen: Kaarle-herttua onnistui kaappaamaan vallan. Nämä poliittiset vastakkainasettelut uhkasivat myös Annan ja Hieronymuksen liittoa. Hieronymus oli Kaarle-herttuan hovipalvelija, Klaus Flemingin mielestä siis vihollisleirissä. Kaarle-herttua alkoi puolestaan kiinnostua hovijunkkarinsa pitkittyneestä kihlauksesta ja löysi tapauksesta syyn sekaantua vastustajansa perheasioihin. Hän alkoi vaatia, että nuorten hääjuhla pitäisi järjestää mahdollisimman pikaisesti. Kaarle-herttua lupasi henkilökohtaisen takauksen siitä, että Anna saisi huomenlahjansa, ja tarjoutui järjestämään hääjuhlan, mikäli Klaus-sedällä ei ollut siihen varaa.

 


Kihlapari keksii painostuskeinon

   Kaarle-herttuan puuttuminen avioliittohankkeeseen ei herättänyt luottamusta Klaus Flemingissä, vaan hän epäili, että herttua koetti soluttaa vakoojaa hänen perhepiiriinsä. Klaus Fleming selitti, että häät eivät voineet tulla kyseeseen, ennen kuin rahat olisi koottu. Klaus oli myös raivostunut Hieronymukselle, joka oli kyllästynyt odotteluun ja lähettänyt Ebba-rouvalle epäkohteliaan kirjeen. Kirjeessään sulhanen oli julistanut, että saisi vaimokseen naisen, jonka tahtoi, vaikka sitten joutuisi taistelemaan paholaista vastaan. Kun poliittinen juopa syveni, alkoi kihlauksen tulevaisuus näyttää yhä epävarmemmalta. Kihlatut eivät kuitenkaan jääneet toimettomiksi. Lain mukaan kihlaus oli niin sitova, että kihlausaikana syntyneet lapsetkin katsottiin laillisiksi aviolapsiksi. Lihallinen suhde ja raskaus olivat myös keinoja, joilla nuoret saattoivat painostaa holhoojaa hyväksymään liiton. Vuonna 1595 Anna Fleming oli raskaana, ja asia oli yleisenä puheenaiheena. Tällaisessa tilanteessa olisi voinut olettaa, että holhooja olisi mieluusti järjestänyt häät, jottei asiasta olisi syntynyt sen suurempaa hämminkiä. Klaus Fleming ei kuitenkaan vähästä taipunut. Päinvastoin hän ilmoitti, että peruisi koko avioliittohankkeen, vaati sulhasta oikeuteen ja syytti Kaarle-herttuaa yllytyksestä. Hän koki kihlaparin omapäisyyden loukkaukseksi itseään ja puolisoaan kohtaan, katsoi joutuneensa naurunalaiseksi, eikä aikonut palkita häväistystä hääjuhlalla.

Turhaan Kaarle-herttua kirjoitti Klaus Flemingille holhoojan velvollisuuksista ja vetosi: ”Antakaa näiden kahden Herran nimessä solmia pyhä avioliitto, kun he molemmat sitä toivovat, ettei veljentyttärenne joutuisi entistä suurempaan häpeään.” Klaus Flemingin vastaus oli tyly. Suurimmat syytökset kohdistuivat kosijaan, joka oli alhaisesti vietellyt morsiamensa, mutta myös suojatti sai osansa moitteista: ”Eläköön veljentyttäreni häpeässään, koska ei kerran halunnut elää siveästi ja kunniallisesti.” Fleming vihjaisi myös, että juuri Kaarle-herttua oli yllyttänyt Hieronymusta viettelemään Annan, ja valitti katkerasti, että sulhanen itse kerskui teostaan kaikille vastaantulijoille. Seuraavaksi huhuttiin, että holhooja oli sulkenut Annan ankaraan kotiarestiin. Hieronymus Birckholtz matkusti morsiantaan etsimään, mutta Klaus Fleming otti hänetkin vangiksi ja telkesi Yläneen kartanolle. Valtakunta oli kuohumistilassa, eikä ankara holhooja halunnut enempää häiriötä perhepiirissään, kun hän keskittyi huolehtimaan kuningas Sigismundin eduista ja nujertamaan nuijasotaan nousseita talonpoikia. Poliittiset rintamalinjat ylittävälle avioliitolle ei kyseisessä tilanteessa ollut sijaa.



Seitsemän vuoden odotus päättyy

   Käänne oli kuitenkin tuloillaan. Pian nuijasodan päätyttyä, huhtikuun 13. päivänä 1597, Klaus Fleming kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen matkalla Kuitian linnaan Paraisilla. Nyt Hieronymus pääsi vapaaksi; hän löysi Annan ja pakeni tämän kanssa Ruotsin puolelle Kaarle-herttuan suojiin. Leskeksi jäänyt Ebba-rouva valitti tapahtunutta sisarelleen, leskikuningatar Katarinalle 5.6.1597:

   Olen myös joutunut kärsimään Hieronymus Birckholtzin röyhkeydestä ... ei vain siitä, miten hän aiemmin käyttäytyi kunnottomasti autuaasti edesmenneen Rakkaan Herrani eläessä, vaan nyt hänen kuoltuaan Hieronymus on suureksi murheekseni antanut salaa hakea Anna Joakimsdotterin kartanoltamme, asetan Jumalan harkittavaksi ja tuomittavaksi, onko se oikein tehty. Enkä epäile, että sekä Hieronymus että Anna saattavat esittää kaikenlaisia valheellisia valituksia, kuitenkin minulla on monia rehellisiä todistajia siitä miten olen heitä kohdellut, ja kaikesta siitä mitä he sanoin ja teoin ovat autuaasti edesmennyttä Rakasta Herraani ja minua vastaan rikkoneet.

   Ruotsissa Kaarle-herttua antoi järjestää häät Suomesta paenneelle kihlaparille oman herttuakuntansa keskuksessa Nyköpingissä. Seitsemän vuoden jälkeen nuoren parin toiveet viimein saavuttivat täyttymyksensä. Pian herttua valloitti Suomenkin alueen, ja Anna Fleming pääsi nauttimaan sikäläisestä perintöomaisuudestaan. Avioliitto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Anna kuoli jo muutaman avioliittovuoden jälkeen. Kenties hän menehtyi lapsivuoteeseen, kuten kovin monet muutkin aikansa naiset. Jäljelle jäi kihlausaikana syntynyt poika Hieronymus nuorempi sekä tytär Hebla. Hieronymus Birckholtz nuoremmasta jatkuu jälkipolvilinja omaan mummooni.




Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista.
Leski Ebba Stenbock seuraa närkästyneenä.
(Albert Edelfelt 1878)


---------------------------------------------------------------

I Anna Fleming 1562-1608 (?) ∞ Hieronymus Birckholtz sr.

II Hieronymus Birckholtz jr. 1595-1639 ∞ Hebla Ållongren

III Ingeborg Birckholtz 1621-1674 ∞ Johan Giös sr.

IV  Johan Giös jr. 1647-1697 ∞ Sofia Ille

V Carl Giös 1676-1717 ∞ Sofia Klingspor

VI Beata Giös 1715-1764 ∞ Carl Numers

VII Adolf Numers 1745-1809 ∞ Agneta Munck af Fulkila

VII Jakob von Numers 1778-1842 ∞ Beata Segersteen

IX  Amalia von Numers 1807-1900 ∞ Lars Krogius

X Elise Krogius 1829-1904 ∞ Edvard Neovius

XI Lars Neovius 1850-1916 ∞ Anna von Törne

XII Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt

-------------------------------------------------------------------------------------

Lahtinen, Anu: Järki ja tunteet 1500-luvun avioliittomarkkinoilla, Tieteessä tapahtuu 5/2006