sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Bolstaholmin Andris ja Dalkarbyn Margareta

                                                                      (Lataa pdf-muodossa täältä)

   Ahvenanmaalaiset

   Ensimmäinen ruotsalaisten uudisasukkaitten muuttoaalto Ahvenanmaalle kesti vain parikymmentä vuotta ensimmäisen ristiretken aikoihin 1150-luvulla. Ennen sitä saaren asutuksessa oli ollut pitkä tauko, jonka aikana tieto vanhojen paikkojen nimistä ehti kadota. Nykyisistä ruotsinkielisistä paikannimistä suuri osa näyttääkin tulleen uudisasukkaitten tuomina.

   Ahvenanmaan pääsaarella, Jomalan pitäjän Dalkarbyn kylässä asui noin vuonna 1270 syntynyt Margareta-niminen nainen, todennäköisesti uudisasukkaitten jälkeläinen kolmannessa tai neljännessä polvessa. 1300-luvun asiakirjoissa kylän nimi esiintyy muodossa Dalakarby, joka viittaa siihen, että sen asuttaneet ihmiset ovat tulleet Taalainmaalta (Dalarna). Asiakirjoissa Margareta tunnettiin nimellä Margareta till Dalkarby.

   Uudemmassa nimistöntutkimuksessa Jomala-nimen arvellaan olevan yksi harvoista säilyneistä suomalaisperäisistä paikannimistä Ahvenanmaalla. 1300-luvulla se kirjoitettiin muodoissa Jumala. Jomalan kirkkoa pidetään Suomen vanhimpana kivisenä pitäjänkirkkona ja vanhimpana muurattuna kivirakennuksena. Sen arvioidaan valmistuneen välillä 1270-90, joten on mahdollista, että Margareta oli ensimmäisiä kastettuja tuossa uuden uutukaisessa kirkossa.

   Margareta avioitui Getan pitäjän Bolstaholmissa asuvan samanikäisen rälssimies Andrissan kanssa, josta puolestaan käytettiin nimeä Andris af Bolstaholm. Uudisasukkaat olivat kohdanneet Ahvenanmaalla paikka paikoin autioita talonraunioita, joita kutsuttiin nimellä bolstad (talo, talonpaikka). Tällaisesta paikannimestä on päätelty, että Bolstaholmin tulokkaat olivat mahdollisesti kotoisin Uplannista.
 

   Andris ja Margareta ovat Arthur Hjeltin tunnetuista esivanhammista ne kaikkein vanhimmat. Heistä alkaa 20 sukupolven ja 600 vuoden pituinen jälkeläislinja, joka johtaa Arthur Hjeltiin vuonna 1868. Andrissalla ja Margaretalla oli kaksi poikaa: Jakob ja Stigulf. Margareta jäi nuorena leskeksi ja avioitui sen jälkeen Måns Byskallen kanssa. Hekin ehtivät saada kaksi poikaa ennen kuin Margareta jäi taas leskeksi, joka omisti laajoja maita Jomalassa. Margaretan kuolinaika ei ole tiedossa, mutta todennäköisesti hän eli yli 60-vuotiaaksi, koska vielä vuonna 1330 hän esiintyy eräässä asiakirjassa, jossa hän yhdessä poikiensa kanssa myy Sundin pitäjän Sibbyn kylässä omistamansa maatilan.


   Ahvenanmaalaisista satakuntalaisiksi

   Margaretan ja Andriksen molemmet pojat lähtivät kotisaareltaan ja vaikuttivat sen jälkeen täysin suomenkielisessä Satakunnassa. Stigulf Andrisson toimi Kokemäen ensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1331-38 ja hän oli kaniikki ja tuomiokapitulin jäsen. Pappismiehenä Stigulfilla ei kuitenkaan ollut perhettä ja jälkeläislinja Arthur Hjeltiin kulkeekin hänen veljensä kautta. Veli Jakob Andrisson toimi puolestaan Satakunnan laamannina.

   Veljesten Satakuntaan lähtöön on saattanut vaikuttaa kolmas ahvenanmaalainen henkilö, Suomen piispa Ragvald II (piispana 1309-21). Hän oli veljesten vanhempien ikäluokkaa, jolla oli jo vaikutusvaltainen asema. Ragvald oli mukana toteuttamassa Ruotsin toimia, joilla täysin suomenkielistä Satakuntaa liitettiin tiiviimmin Ruotsin valtakuntaan, maakunnan rannikolle ohjattiin ruotsinkielistä uudisasutusta lähinnä Ahvenanmaalta ja Kokemäenjoen suulle perustettiin uusi kauppapaikka.

   Satakunnan rannikon uudisasukkaille erotettin Kokemäen seurakunnasta uusi kappeliseurakunta, jolle piispa Ragvald II määräsi rakennettavaksi uuden kirkon Liikistön kylään. Seudun ruotsalaistamisajatusten vastaista olisi ollut nimetä uusi seurakunta Liikistöksi. Niinpä nimeksi tuli Ulfsby Kokemäen kirkkoherran Stigulf Andrissonin mukaan (myöhemmmin Ulvsby, suomeksi Ulvila). Ruotsinkielisten uudisasukkaitten vaikutus väheni myöhemmin ja 1600-luvulle tultaessa Satakunnan rannikkokin oli jälleen suomenkielinen.

   Laamanni Jakob Andrissonista on ensimmäinen maininta Kokemäeltä vuodelta 1331. Vuonna 1347 hän sanoo olevansa legifer parcium orientalium iuris finnonici. Käännettynä: ”Itämaiden niiden osien laamanni, joissa oli käytössä suomalainen oikeus”. Seppo Suvannon mielestä Jakob Andrisson ei ole kuitenkaan tullut asemaansa kansan luottamusmiehenä, vaan ruotsalaisten vallanpitäjien välikappaleena toteuttamaan Ruotsin lakeja vähitellen vanhoilla suomalaisen oikeuden alueilla. Satakunnan rannikko oli ainoa ruotsinkielisten uudisasuttama alue, jossa syntyi jonkinasteisia kiistoja suomenkielisen väestön kanssa. Vastakkain oli vanhan suomalaisen tapaoikeuden mukainen sisämaan asukkaiden kalastusoikeus ja ruotsalainen oikeus, jonka mukaan kalastusoikeus koski vain ranta-asukkaita. Maakunnassa toimi toinenkin laamanni, joka oli puolestaan ruotsalaisen uudisasukasoikeuden asiantuntija.

   Veljekset Andrisson luopuivat perintömaistaan Ahvenanmaalla ja hankkivat tilalle alueita Satakunnasta mm. Toukari ja Sunniemi Ulvilassa.



Miekkoja ja kurkia

   Jakob Andrissonin jälkeen hänen työtään Satakunnassa jatkoi alilaamanni Jakob Kurki, jota pidetään Svärd/Kurki-suvun kantaisänä (mainitaan 1362-83). Jakob Kurjesta tuli myös laamanni Jakob Andrissonin vävy ja hänestä jatkuu tarkastelemamme jälkeläislinja neljän sukupolven verran läpi Svärd/Kurki-suvun (merkitty punaisella oheiseen kaavioon). Ulvilan Sunniemi siirtyi tätä kautta Kurki-suvulle.


   Tutkimustensa perusteella Tapio Vähäkangas esitti vuonna 1999 oheisen uuden kaavion Svärd-Kurki-suvusta. Selvennykseksi olen sijoittanut kaavioon vielä ne kaksi yleisimmin tunnettua Svärd/Kurki-suvun jäsentä: Laukon kartanon Klaus Kurki ja Turun viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki. Kuten kaaviosta näkyy, oikeastaan on kyse Svärd-suvusta, mutta sekä Niklis Kurki että Jeppe Kurki ovat ottaaneet nimensä äitiensä mukaan. Suku oli niin sidoksissa Svärd-sukuun, että Kurjetkin käyttivät vaakunansa aiheena miekkaa kolmen hopeisen tähden kera. Tätä käytti myös piispa Arvid Kurki piispanvaakunassaan.

   Svärd/Kurki-suvusta käytetään myös nimitystä keskiaikainen Kurki-suku tai keskimmäinen Kurki-suku erotukseksi muista Kurki-sukuhaaroista. Svärd- ja Kurki-nimiset käyttivät samaa miekka-aiheista vaakunaa.




Andris af Bostaholmin ja Arthur Hjeltin välinen sukulinja.

I Rälssimies Ahvenanmaalla Andris af Bolstaholm s.n 1270 Geta
  Pso: Margareta till Dalkarby s.n. 1270 Jomala

II Satakunnan laamanni Jakob Andrisson s.n 1300 Geta. Pso: NN

III NN Jakobsdotter
    Pso: Satakunna alilaamanni Jakob Kurki till Koljala s. <1325 Vanaja. Pso: NN


IV NN Jakobsdotter Kurki s. 1340 Vanaja
    Pso: Herman Svärd n. 1330 Saksa tai Liivinmaa

V Tilanomistaja Porvoossa Peder Hermansson Svärd s. <1360 Porvoo. Pso: NN

VI Margareta Pedersdotter Svärd s.n. 1380 Pernaja
    Pso: tilanomistaja Peder Danske s.n. 1365

VII Margareta Pedersdotter Danske s.n. 1415
     Pso: Asemies Filpus Jönsson till Storby s. 1396 Naantalin Luonnonmaa. Jägerhorn af Storby-aatelissuvun kantaisä.

VIII  Naantalin luostarin taloudenhoitaja Mårten Filpusson till Storby s.n. 1440 Naantali. Pso: NN

IX  Kirkkoherra Jakob Blomin taloudenhoitaja NN Mårtensdotter till Storby s. Naantali
     Lapsen isä: kaniikki ja Pietarsaaren kirkkoherra Jakob Blom s.n. 1460

X NN Jakobsdotter
   Pso: Turun linnankirjuri Eskil s.n. 1513 Ruotsi

XI Turun linnankirjuri Tomas Eskilsson s. 1540 Naantali.
    Pso: Margareta NN

XII Katarina Tomasdotter Blom s. 1595-1605 Turku
     Pso: Hauhon kirkkoherra Anders Kristoffersson Herkepaeus s. 1578 Hauho

XIII Hauhon kirkkoherra, rovasti Kristoffer Andersson Herkepaeus s. 1634. Pso: Margareta
 
XIV Triviaalikoulun rehtori Kristoffer Kristoffersson Herkepaeus s. 1680 Hauho
      Pso: Helena Thauvonius s. 1686 Karjalohja

XV Maria Christina Herkepaeus s. 1713 Hauho
     Pso: Jämsän kappalainen Anders Johannes Streng s. 1707 Hauho

XVI Margareta Helena Streng s. 1732 Jämsä
      Pso: Jämsän kappalainen Matthias Johannes Tapenius s. 1724 Lammi

XVII Ulrika Sofia Tapenius s. 1769 Jämsä
       Pso: Hämeen läänin maanmittari Gustaf Jacob Jack s. 1761 Pielavesi

XVIII Agatha Wilhelmina Jack s. 1799 Jämsä
        Pso: Everstiluutnantti Carl Johan Thuneberg s. 1791 Asikkala

XIX Yolanda Aurora Thuneberg s. 1826 Kangasala
       Pso: Arkkiatri Otto Edvard August Hjelt s. 1823 Turku
 
XX Arthur Ludvig Mikael Hjelt s. 1868 Helsinki

   Oheiseen karttaan on viety henkilöitten asuinpaikat. Sukupolvi roomalaisin numeroin. Aikamääritykset vuosikymmenen tarkkuudella.

 


 Lähteitä:

Adelsvapen.com

Reinhold Hausen: Finlands medeltidsurkunder. Valtionarkisto 1910-35.

Jalmari Jaakkola: Porin historia I. 1958.

Seppo Suvanto: Jakob Andrissanpoika. Suomen kansallisbiografia 4. 2004

Seppo Suvanto: Satakunnan historia 3. Keskiaika.

Seppo Suvanto: Kurki, Jakob. Kansallisbiografia.

Suomalainen paikannimikirja, SKS 2007

Eric Söderström: En bortglömd gren Blom av stammen Blom – Florinus – Florin. Genos 1958:29.

Kari Tarkiainen: Ruotsin Itämaa : esihistoriasta Kustaa Vaasaan. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010

Tapio Vähäkangas: Peder Dansken jälkeläiset. Genos 1998:125.

Tapio Vähäkangas: Jeppe Kurjen esivanhemmat ja jälkeläiset. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 44. 1999

Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852.

Ålands medeltidsurkunder. Ålands kulturstiftelse. 1958

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

perjantai 8. syyskuuta 2023

Piispan kärsimykset

Juusten

Aino-mummon esi-isät tässä kirjoituksessa:

Paavali Juusten (n. 1516 Viipuri – 1575 Turku), Turun piispa.
Tönne Olofsson Wildeman (1510 Pernaja - 1584 Pernaja), Pernajan Tjusterbyn herra, Viipurin linnan käskynhaltija 1573-84)
Hans Larsson Björnram (k. 1571 Viipuri), Pernajan Isnäsin herra, Viipurin linnan käskynhaltija 1568-71.
Erik Fleming (1487 Parainen - 1548), valtaneuvos, Kustaa Vaasan luottomies.
        
Muut henkilöt:

Juhana III (1537-92), Ruotsin kuningas 1568-92.
Katariina Jagellonica (1526-1583), Ruotsin kuningatar 1568-83.
Iivana IV (Julma) (1530-84), Venäjän suuriruhtinas ja ensimmäinen tsaari 1547-84.  

 

Ruotsin idänpolitiikan suomalaisia työrukkasia 1500-luvulla.

   Kari Tarkiainen tuo kirjassaan esiin sen miten ensimmäisten Vaasa-kuninkaiden aikana suomalaisilla henkilöillä oli merkittävä rooli Ruotsin idänpolitiikan muotoutumisessa ja toteutuksessa. Näitten henkilöitten joukosta löytyy neljä Aino-mummon suomalaista esi-isää.

   Erik Fleming oli Kustaa Vaasan luottomies, johon kuningas turvautui ja luotti idänpolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Esimerkiksi silloin kun Olavinlinnan päällikkö Gustaf Fincke ennen lähtöään neuvottelumatkalle Venäjälle kääntyi Kustaa Vaasan puoleen kysyäkseen ohjeita. Kuninkaalta tuli vastaus: ”En minä tiedä, kysy Erik Flemingiltä”.

   Hans Larsson Björnram johti Eerik XIV:n Venäjälle lähettämää kahta lähetystöä vuosina 1564 ja 1566. Viimeisellä matkallaan hän sotkeutui vakavaan hallitsijoitten väliseen kiistaan, kun Iivana Julma vaati Ruotsia luovuttamaan hänelle vankina olleen Juhana-herttuan puolison Katariina Jagellonican.

   Tämän kirjoituksen aiheena on Juhana III:n lähetystön matka Moskovaan 1569-72. Sen johdossa  olivat Turun piispa Paavali Juusten ja Tjusterbyn herra Tönne Olofsson Wildeman. Samalla selviää Paavali Juustenin erikoisen näköisen aatelisvaakunan syntytarina.

Turun piispa saa tehtävän - 1569


   Kruunajaistensa aikana heinäkuussa 1569 Juhana III antoi piispa Paavali Juustenin tehtäväksi johtaa valtuuskuntaa neuvottelemaan tsaarin kanssa Moskovassa. Tavoitteena oli päästä sopimukseen, jolla saataisiin toistuvat rajakahakat ja rajan yli suuntautuvat ryöstöretket loppumaan. Retkikuntaan kuuluivat Juustenin ja Wildemanin lisäksi kaksi muuta lähettilästä, kaksi tulkkia, haavuri, kappalainen, pari kirjuria sekä sotilaita ja palvelijoita, yhteensä 57 henkilöä. Juustenin laiva haaksirikkoutui matkalla ja Turkuun päästiin vasta heinäkuun viimeisenä päivänä. Piispa otti jäähyväiset kotiväeltään ja matkaa jatkettiin vesitse Viipuriin, jossa viivyttiin lähes kaksi viikkoa. Siellä Juusten sai neuvoja linnanpäällikkö Hans Larsson Björnramilta, joka oli käynyt Venäjällä useita kertoja. Viimeisellä matkallaan Björnram oli kuitenkin sotkeutunut pahasti Katariina Jagellonica-kiistaan, joten häntä ei voinut enää päästää Iiivana Julman lähellekään.

Jumittuminen Novgorodiin - 1569


   Lähetystö saapui Novgorodiin 14. syyskuuta 1569. Jo ensimmäisenä päivänä siellä alkoivat vastoinkäymiset. Juustenin ja Wildemanin retki kuuluukin epäonnisimpiin missioihin, mitä historia tuntee Ruotsin ja Venäjän välillä.

   Novgorodin käskynhaltija vaati, että neuvottelut aloitetaan hänen kanssaan. Tästä kieltäydyttiin, jonka seurauksena käskynhaltija esti lähettiläitä jatkamasta matkaa. Ruotsalaista lähetyskuntaa vartioitiin tiukasti, ruoka-annoksia pienennettiin ja juotavaksi tarjottiin vain vettä. Edes omilla rahoillaan he eivät saaneet ostaa paikallista olutta. Marraskuussa Novgorodin uudeksi käskynhaltijaksi tuli voivodi Pjotr Danielovits Pronski, joka tiukensi otetta entisestään; lähetyskunnan oli muutettava kuudesta talosta kolmeen, joihin heidät eristettiin puisella paalutuksella. Päivittäisestä ruoka-annoksesta vähennettiin kaksi lammasta, yksi hanhi sekä kaalia ja herneitä sekä hevosten kauraa.

   Rauhanvaltuuskunta antoi lopulta periksi ja 4. joulukuuta se suostui neuvottelemaan Novgorodissa. Vasta tammikuun alussa 1570 käskynhaltija otti heidät vastaan. Kun lähetyskunta ei puheessaan puhutellut käskynhaltijaa Ruotsin kuninkaan vertaisena mahtimiehenä, puhe keskeytettiin ja ruotsalaiset vietiin läheiseen taloon, jossa heiltä riistettiin kaikki arvoesineet; kultaiset rannerenkaat repäistiin, niin että veri virtasi. Sitten heidät sidottiin ratsumiehen pitämään köyteen ja pakotettiin juoksemaan läpi kaupungin. Palattuaan majapaikkaansa lähettiläiltä riisuttiin kengät ja vaatteet ja heidät laahattiin alastomina paikalla olevien ilkuttaviksi ja heitä lyötiin venäläisillä solmuruoskilla (nahkahihnoista palmikoitu, päästään solmittu ruoska). Tämän jälkeen heidän kirstunsa tutkittiin ja kulta, hopea ja rahat vietiin. Kolmen päivän kuluttua tsaari armahti lähetyskunnan ja heille palautettiin vaatteet, jotta he voisivat jatkaa matkaa.


Moskova ja Murom 1570-71


   Matkalla Moskovaan lähetyskuntaa kohdeltiin kuin vankijoukkoa. Perille tultiin kolmen viikon kuluttua tammikuun lopulla 1570. Heidät majoitettiin kaupungin rajojen ulkopuolella sijaitsevaan ”tataarien hoviin”. Piispan majoittaminen muslimien residenssiin oli loukkaus sekin. Tsaari palasi Moskovaan vasta vappuna ja Ruotsin valtuuskunta kutsuttiin 1. kesäkuuta Kremliin. Tsaari oli raivoissaan ja vaati, että kysymys Katariina Jagellonican luovuttamisesta piti ratkaista ennen kuin neuvottut voitaisiin aloittaa. Siitä Juusten ei halunnut keskustella, mikä johti valtuuskunnan karkottamiseen Muromiin n. 300 kilometriä itään. Siellä heidän majapaikkansa eristettiin paaluaidalla. Ruuaksi annettiin vain runsaasti leipää ja paikallista olutta. Toisaalta he säästyivät maassa vallitsevalta rutolta ja tataarien hyökkäykseltä, joka päätyi Moskovan polttamiseen poroksi ja ajoi tsaarin häpeälliseen pakoon.

   Muromissa valtuuskunnalle viimeistään valkeni, että se oli joutunut Iivana Julman järjestämän nöyryyttävän näytelmän esittäjäksi. Mitään rauhanneuvotteluja ei ollut alun alkaenkaan tarkoitus käydä. Päinvastoin elokuussa 1570 Venäjän joukot hyökkäsivät Liivinmaalle ja 25-vuotiseksi sodaksi kutsuttu sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli alkanut.

   Lähetystön matka Venäjälle paljastui Iivana Julman järjestämäksi näytelmäksi, jossa lähetystöä rankaistiin muutamaa vuotta aikaisemmin venäläisen lähetystön Tukholmassa saamasta tylystä kohtelusta. Tsaarin raivon syynä oli myös, ettei hän ollut saanut käsiinsä Katariina Jagellonicaa, josta oli tullut Ruotsin kuningatar. Tästä asiasta oli tullut Iivana Julmalle suorastaan pakkomielle. Lisäksi Juhanan ja Iivanan lähinnä solvauksia sisältävä kirjeenvaihtokin oli omiaan kärjistämään hallitsijoitten välisiä suhteita. Tyypillistä oli Juhanan toteamus, että Iivana "on tyranni, jolla on sian aivot ja hän oli kunniaton orja sekä epäkristillinen suurvalehtelija, joka ei pitänyt arvossa ainuttakaan lupausta, sopimusta tai sinettiä”.

Vapaus koittaa – 1572

   Lähetystö joutui olemaan Muromin vankeudessa seuraavan vuoden marraskuuhun saakka. Vihdoin joulukuussa 1571 tsaari soi lähetystölle audienssin. Mutta vain sanellakseen ehtonsa toista vuotta käynnissä olleen sodan lopettamiseksi. Ehdot olivat sen laatuiset, että niistä kävi enemmänkin ilmi Iivanan mielisairauden tila kuin mitenkään järkeviä asioita neuvottelujen pohjaksi. Tsaari antoi Tönne Wildemanille tehtäväksi viedä vaatimukset Ruotsin kuninkaalle. Matkallaan Wildeman poikkesi Pernajassa kotikartanossaan Tjusterbyssä vain todetakseen, että venäläiset olivat vuotta aikaisemmin polttaneet sen maan tasalle.

    Loput neuvottelukunnan jäsenistä tsaari päästi lähtemään kotimatkalle helmikuussa 1572. Kahden vuoden ja viiden kuukauden pituisen piinan jälkeen 57:stä jäsenestä elossa oli enää 33. Turun piispan kärsimiä ruumiillisia ja henkisiä haavoja kuningas lievensi aatelisarvolla, Tuorlan maatilalla Piikkiössä ja korottamalla palkkaa. Wildemania kuningas lohdutti kahdella maatilalla ja lupaamalla kruunun rakentavan uuden Tjusterbyn kivestä.

   Piispa Juusten syytti itseään mission epäonnistumisesta ja sen osoituksena hän laati vaakunansa, jonka kilvessä polvistunut puolialaston mies ruoskii itseään. Kypäränkoristeeksi Juusten sijoitti piispanhiipan ja kaksi venäläistä ruoskaa.

----------------------------------------


I Paavali Pietarinpoika Juusten (1516 – 1575) ∞ Anna Sigfridsdotter Kärstilä
II Anna Påvelsdotter Juusten (s.1642) ∞ Hans Croëll (k.1627)
III Catharina Hansdotter Croëll (k.1650) ∞ Schmidt, NN
IV Anna Schmidt ∞ Karl Thiele
V Katarina Thiele (k. 1669) ∞ Petter Torstensson Burgman
VI Hans Burgman (k.1706) ∞ Anna Kirchhoff
VII Torsten Burgman (1700 – 1761 ∞ Sofia Björkell
VIII Hans Burgman (1732 - 1793) ∞ Christina Berg
IX Petter Fridrich Burgman (1763 – 1803) ∞ Christina Lindmark
X Gustava Maria Charlotta Burgman (1802 -1884) ∞ Johan Adolf Neovius
XI Edvard Engelbert Neovius (1823 – 1883) ∞ Elise Gustava Krogius
XII Lars Nevanlinna (1850 – 1916) ∞ Anna Lovisa Kristina von Törne
XII Aino Maria Neovius (1876 – 1945) ∞ Arthur Ludvig Mikael Hjelt

--------------------
Nils Ahnlund: Hans Larsson Björnram, diplomat, krigare, ämbetsman. Riksarkivet 1924
Simo Heininen: Agricolan perintö. Paulus Juustenin elämä. (2012)
Kari Tarkiainen: Moskovalainen. Suomi, Ruotsi ja Venäjä 1478-1621. (2022)
Adelsvapen Genealogi Wiki (adelsvapen.com)


maanantai 30. tammikuuta 2023

Kiista Jacob Fresen perinnöstä 1400-luvulla

 (lataa pdf täältä)

sigillum iacop vrese
Jacob Fresen sinetti

                                                                                            
Suurkauppiaan perhe

   Vaikka Turku ei ollut hansakaupunki, niin 1300-luvulla sen asukkaista kaksi kolmasosaa oli saksalaisia kauppiaita. Heillä oli myös vahva ote kaupungin hallinnosta; saksalaisia toimi raatimiehinä ja pormestareina aina vuoteen 1471, jolloin valtaneuvoston päätöksellä saksalaiset porvarit Ruotsin ja Suomen kaupungeissa suljettiin raatien ulkopuolelle.

   Saksalaiset muodostivat kaupungin muista asukkaista erottuvan suljetun yhteisön, joka sosiaalisissa suhteissa oli enemmänkin kanssakäymisessä Itämeren rannikon muiden kauppakaupunkien saksalaisyhteisöjen kanssa Tukholmassa, Tallinnassa, Riikassa, Danzigissa ja Lyypekissä. Saksalaiset kauppiaat tapasivat lähettää poikiaan kauppakumppaneittensa luo oppimaan kaupankäyntiä ja valvomaan kauppahuoneensa etuja ­- samalla löytyivät usein myös aviopuolisot.

   Tässä kirjoituksessa esillä olevan Frese-kauppiassuvun oletetaan olevan nimensä mukaisesti lähtöisin Friisinmaalta. Turkulaisen suurkauppiaan Jacob Fresen isä oli jo 1300-luvulla hankkinut Hirvensalosta Ravas-nimisen maatilan, jota sen jälkeen alettiin kutsua omistajansa mukaan Friskalaksi (nykyään kaupunginosa Turussa). Jacob Freseä pidetään aikansa rikkaimpana miehenä Suomessa ja hänen perheensä edusti sen ajan porvarillisen sivistyksen huippua. Frese oli Turun johtava porvari yli kolmekymmentä vuotta ja toimi raatimiehenä ja kaupungin pormestarina, kunnes muutti vanhoilla päivillään Tallinnaan. Siellä hän jatkoi entistäkin tuottavampaa välityskauppaa Novgorodin ja hansakaupunkien välillä.
 
I Jacob Frese (n. 1390 – 1455) Turun pormestari, suurkauppias

  Puolisot:
  1° NN Hartmanssdotter
  2° Wendela van Borstel, isä: Cost van Borstel Tallinnan pormestari

  Lapset:
  1° Henrik Frese (k. 1466) Turun tuomiorovasti
  1° Birgitta Frese (k. 1510-16) (ks. taulu II)
  2° Fredrik Frese (k. 1481)


II Birgitta Frese

  Puolisot:
  1° Jürgen van Meideburg (k. 1457) Tukholman pormestari
  2° Wilhelm van dem Velde (k. 1508), junkkeri

  Lapset:
  1° Greta van Meideburg (k. 1494)
      Pso: Hans van Asken (k. 1486-88) raatimies Turussa
  1° Judith van Meideburg
      1. pso: Laurens Peterson, Turun pormestari
      2. pso: Hans van Eken, laivuri

   Jacob Frese oli kahdesti naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta Turussa oli lapset Henrik ja Birgitta ja toisesta Tallinnassa solmitusta avioliitosta poika Fredrik. Oheisessa perhetaulussa ovat tämän kirjoituksen päähenkilöt ja siitä näkyy selvästi heidän alkuperänsä, he olivat hollantilaisia, ala-saksilaisia ja baltiansaksalaisia, jotka asuivat Turussa, Tallinnassa, Tukholmassa ja Visbyssä. Avioliittojen kautta perheessä oli melkoinen pormestarivalta: Jacob Frese itse oli Turun pormestari, appi Tallinnan pormestari, vävy Tukholman pormestari ja tyttären vävy vielä Turun pormestari. (Alleviivatut henkilöt kaaviossa ovat mummoni esivanhempia.)


Kauppiaan testamentti

   Tallinnassa Jacob Frese ehti toimia vain 3 – 5 vuoden ajan ennen kuolemaansa heinäkuussa 1455. Hänen kuolinpesänsä arvoksi laskettiin 9 000 Riian markkaa (n. 1,4 miljoonaa euroa) (hansakaudella Riian markka oli käypä valuutta koko Itämeren alueella). Testamenttinsa Jacob Frese oli laatinut suurella huolella päämääränään estää perintöriitojen syntyminen eri avioliitoista olevien lasten kesken. Jacob-herra jakoi pesän tasan neljän perillisensä kesken: poika Henrik ja tytär Birgitta ensimmäisestä avioliitosta sekä leski Wendela ja heidän korkeintaan viisivuotias poikansa Fredrik. Wendelan ja Fredrikin toimeentulosta Jacob Frese huolehti siten, että heidän osuutensa oli maksettava Tallinnassa olevista käteisvaroista. Henrik ja Birgitta elivät jo omillaan ja heille määrättiin Danzigissa ja Preussissa olevaa varallisuutta ja saatavia, joita ei voinut nopeasti realisoida.

   Jacob-herra onnistuikin testamenttinsa laadinnassa – sitä ei kukaan koskaan kiistänyt. Silti perinnöstä kehkeytyi erikoinen, 55-vuotta kestänyt erittäin sekava kiista, johon perillisten lisäksi sekaantui koko joukko mahtimiehiä Itämeren piiristä: Ruotsin ja Tanskan hallitsijat, hansa, keisari ja jopa paavi. Gustaf Donner on tutkinut perintöriitaa perusteellisesti 285-sivuisessa teoksessaan Striden om arvet efter köpmannen Jakob Frese (1930). Tässä kirjoituksessa ei käydä prosessin kaikkia vaiheita läpi, se olisi liian uuvuttavaa luettavaa eikä siitä saisi Erkkikään selvää. Sen sijaan käsitellään kiistan aikana syntyneitä keskeisimpiä konflikteja, niitten osapuolia ja taustoja.

Jacob Frese on haudattu Olevisten kirkkoon
Hänen rahoittamaansa kaupungin muuria on
saatu samaan kuvaan (Gustaf Donner 1930)


Tukholman pormestari vs. Tallinnan pormestari


   Birgitta Fresen puoliso, Tukholman pormestari Jürgen van Meideburg, oli matkustanut Tallinnaan valvomaan perillisten etuja jo vähän ennen Jacob Fresen kuolemaa. Hän oli saanut selville, ettei Jacob Frese ollut ottanut vastaan appensa, Tallinnan pormestarin Cost van Borstelin lupaamia myötäjäisiä tyttärelleen Wendelalle. Jürgen Meideburg esitti välittömästi vaatimuksen myötäjäisten arvon lisäämiseksi kuolinpesään. Van Borstel oli Tallinnan rikkaimpia miehiä, muttei suostunut vaatimuksiin. Van Meideburg totesi, ettei hän tule menestymään tilanteessa, jossa pormestarit olisivat tasavertaisina vastakkain. Niinpä hän käytti suhteitaan ja pyysi tukea Ruotsin kuninkaalta Karl Knutssonilta (Bonde). On epäselvää, ryhtyikö kuningas mihinkään, mutta joka tapauksessa Tallinnan pormestari ei muuttanut kantaansa kiistassa. Sen jälkeen remmiin tarttui yksi perijöistä, Turun tuomiorovasti Henrik Frese, joka kääntyi kirkon puoleen ja lähetti vuonna 1460 paavin kuurialle sellaiset Tallinnan pormestaria koskevat paperit, että kuuria julisti van Borstelin pannaan ja menettämään oikeustoimikelpoisuutensa. Herra Cost ei tästä häkeltynyt, vaan hän ja Tallinnan raati kääntyivät suoraan paavi Pius II:n puoleen, ja seurauksena oli jotain hyvin poikkeuksellista: paavi mitätöi oman kuuriansa asettaman pannan. Paavi oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja siirsi kiistan käsittelyn Habsburgien keisari Fredrik III:lle Wieniin, jossa asiaa ei vuosikausienkaan jälkeen saatu ratkaistua.




Äiti vs. tyttäret

   Kului vuosikymmen Wienin ratkaisua odotellessa ja sen aikana kiistan viisi keskeistä henkilöä ehti kuolla: Jürgen van Meideburg, Henrik Frese, Cost van Borstel, leski Wendela ja nuori Fredrik Frese. Perillisistä olivat jäljellä enää Birgitta Frese ja hänen kaksi tytärtään, Greta ja Judith van Meideburg. Leskirouva Birgitan asiaa ryhtyi nyt innolla ajamaan hänen uusi puolisonsa junkkeri Wilhelm van dem Velde. Tyttärien edustajana alkoi toimia Greta van Meideburgin puoliso, turkulainen kauppias ja raatimies Hans van Asken.

   Kuolinpesä oli siirtynyt Tallinnan raadin hallintaan ja van Asken onnistui pääsemään raadin kanssa sopuun perinnön ja myötäjäisrahojen jakamisesta. Wilhelm van dem Velde hyökkäsi kuitenkin sopimusta vastaan, koska siinä ei edes mainittu Birgitta Fresen nimeä. Tästä virisi uusi kiista Birgitta Fresen ja hänen tyttäriensä ja vävyjensä välille. Tämä konflikti tuli vaikuttamaan perintöprosessiin koko sen loppuajan eli 43 vuotta, ja vielä vähän sen jälkeenkin. Tallinnan raati ei nimittäin suostunut luovuttamaan hallussaan olevia perintövaroja ilman luotettavia takuita siitä, ettei kumpikaan osapuoli esittäisi mitään jälkivaatimuksia.


Ruotsin valtaneuvokset vs. Tallinnan raati

   Kun perintörahojen nostaminen erikseen ei onnistunut, unohdettiin keskinäiset kiistat hetkeksi ja turvauduttiin yhdessä ruotsalaisten mahtimiesten apuun. Valtaneuvokset Erik ja Ivar Axelsson (Tott) onnistuivatkin siirtämään prosessin käsittelyn Ruotsin puolelle. Riitaa käsiteltiin Turussa vuonna 1478 valtionhoitaja Sten Sturen ja valtaneuvoston edessä. Ruotsin valtakunnan herrat saattoivatkin Tallinnan raadin tietoon perillisten uuden keskinäisen sopimuksen ja raatia kehotettiin maksamaan osapuolille sopimuksen mukaiset summat.

   Kun Tallinnasta ei vuoteen kuulunut mitään, äiti ja tyttäret lähtivät taas omia teitään Tallinnan raatia vastaan. Äidin puolesta toimiva Wilhelm van dem Velde sai Ivar Axelssonista suojelijan. Hans van Asken puolestaan sai tyttärien puolesta tukea valtaneuvoksilta ja veljeksiltä Laurens ja Erik Axelsson. Vaikka asian piti nyt olla selvä, Tallinnan raadin uusien vaatimusten vuoksi ei kumpikaan perijäosapuoli saanut heille jo luvattuja rahoja. van Asken ja hänen puolisonsa Greta van Meideburg kuolivat 1400-luvun lopulla eivätkä he elinaikanaan päässeet käsiksi perintörahoihin. Jäljellä olivat enää Birgitta-rouva ja hänen puolisonsa junkkeri Wilhelm ja tytär Judith van Meideburg, jonka edustajana alkoi toimia hänen toinen puolisonsa, turkulainen laivuri ja kauppias Hans van Eken


Itämeren kaappari vs. Hansa

   Vuonna 1480 Wilhelm van dem Velde kovensi panoksia Tallinnan raatia kohtaan. Tallinnan ja Lyypekin raadeille lähettämissään kirjeissä hän antoi varoituksen, että mistä tahansa kauppalaivasta voidaan takavarikoida tallinnalaisten kauppatavaraa. Junkkeri Wilhelm oli asettunut Visbyhyn, jossa hänen suojelijansa Gotlannin herra, Ivar Axelsson tuki häntä mielellään laivoillaan ja asemiehillään – herra Ivar oli millä tahansa verukkeella valmis rettelöihin liivinmaalaisten kanssa.

1400-luvun hansakoggi

   Tilanne kärjistyi vakavaksi vähän puolivahingossa. Vuoden 1482 purjehduskautena viimeisenä Tallinnasta Lyypekkiin lähtenyt laiva joutui syyskuun lopulla turvautumaan Visbyn hätäsatamaan. Eipä aikaakaan, kun van dem Velde Ivar Axelssonin joukkojen avustuksella astui laivaan ja julisti sen ja sen lastin takavarikoiduiksi. Laiva ja suurin osa sen hyvin arvokkaasta lastista kuului lyypekkiläisille kauppiaille. Silloin Lyypekin ja koko Hansan oli puututtava tilanteeseen. Lyypekin raati lähettikin edustajansa Visbyhyn neuvottelemaan, mutta neuvottelut eivät päässeet alkamaan ennen kuin Tallinnaan oli lähetetty kehotus heidänkin edustajansa saamiseksi Visbyhyn. Aikakauden hidasta viestittelyä etenkin talviaikaan kuvaa se, että vasta maaliskuun lopulla 1483 Tallinna ilmoitti kahden neuvottelijansa lähdöstä Visbyhyn. Myös Birgitta Frese oli ainoana kiistanalaisen perinnön saajana matkustanut Turusta paikalle. Valtionhoitaja Sten Sture sattui muissa asioissa olemaan Gotlannissa ja ylimpänä paikallaolevana herrana hän ottikin Ivar Axelssonilta ja van dem Veldeltä neuvottelut johtaakseen.

   Heinäkuussa 1483 voitiin vain todeta, ettei mitään sopimusta saada aikaiseksi. Hansan oli näin ollen varauduttava Ivar Axelssonin ja Wilhelm van dem Velden järjestämiin kaappauksiin Itämerellä. Niinpä kauppalaivat varustettiin palkkasotilailla ja alukset määrättiin purjehtimaan 10 – 12 aluksen saattueina. Lisäksi vuoden 1486 hansapäivillä laadittiin kirje Ruotsin valtaneuvostolle, jossa vaadittiin Ivar Axelssonia lopettamaan kaapparitoimintansa Itämerellä. Sitten tapahtui jotain, joka muutti koko kuvion; unionikiistojen takia Sten Sture syrjäytti Ivar Axelssonin ja peruutti hänelle myönnetyt läänitykset Gotlannissa. Birgitta Frese ja Wilhelm van dem Velde menettivät vahvan suojelijansa ja tukijansa perintökiistassa.

   Van dem Velde ei aikaillut uuden suojelijan etsimisessä. Gotlannin siirryttyä Tanskan haltuun junkkeri siirtyi Tanskan kuningas Hansin palvelukseen, joka puolestaan ryhtyi junkkerin ja Birgitta-rouvan suojelijaksi heidän perintöriidassaan. Tanska aloitti vuosikymmeniä kestäneen kaapparitoiminnan Itämerellä ja Suomenlahdella ja rannikkokaupunkien vainoamisen. Tähän toimintaan osallistui myös Wilhelm van dem Velde tanskalaisen kaapparilaivan päällikkönä. Hänen vävypuolensa, laivuri Hans van Eken puolestaan purjehti kauppalaivallaan Turun ja Tallinnan väliä. Vuonna 1507 van Eken joutui tanskalaisten kaapparien hyökkäyksen kohteeksi ja pelastautui laivaltaan loikkaamalle mereen ja onnistui pääsemään maihin. Laivuri van Eken ei ymmärrettävästi kovin surrut, kun sai kuulla junkkeri Wilhelmin hukkuneen laivansa mukana Bornholmin vesillä lokakuussa 1508.



1501 ja 1510 - Riidan päätös


   Uudelle vuosisadalle siirryttäessä alkaa Jacob-herran perintöriita vähitellen lähestyä loppuaan. Ensimmäisessä vaiheessa Jacob Fresen tyttären tytär Greta van Meideburg vastaanotti vuonna 1501 omasta ja äitinsä puolesta Tallinnan raadilta vaaditut myötäjäisrahat. Riidan aikana syntyneestä runsaasta kirjemäärästä tähän on otettu esimerkkinä Turun raadin laatima todistus näitten rahojen vastaanottamisesta: 1.8.1501 päivätty alkuperäinen kirje alasaksin kielellä, sen translitterointi ja suomennos löytyvät täältä.

   Tallinnan raadin perivihollisen Wilhelm van dem Velden kuolema vuonna 1508 edesauttoi ehkä sitä, että Birgitta Frese sai vastaanottaa 55 vuoden jälkeen osuutensa varsinaisesta perinnöstä. Birgitta-rouva oli tällöin kahdesti leskeksi jäänyt varmasti yli 70-vuotias sokea nainen, jolla oli enää muutama vuosi elinaikaa jäljellä Hirvensalon Friskalassa.

   Kuka sitten voitti ja kuka hävisi tässä sekavassa prosessissa? Mitään korkoa tyhjän panttina maanneista rahoista ei maksettu, joten perinnön arvo oli 55 vuoden jälkeen varmasti enää korkeintaan puolet alkuperäisestä. Gustav Donner arveleekin, että osapuolten välillä vallitsi hiljainen sopimus, ettei Wilhelm van dem Velden kaappaamista kauppatavaroista enää vaadita korvauksia. Kun tämä huomioidaan, niin Jacob Fresen vielä elossa olleet perilliset ovat voineet olla tyytyväisiä ja varsinaisiksi häviäjiksi ovat jääneet täysin sivulliset tallinnalaiset ja lyypekkiläiset kauppiaat.



- - - - - - - - - - - - -
Donner, Gustav: Kampen om Fresearvet, processmakare och våldsmän i Norden under 1400-talet. (1930)
Hausen, Reinhold: Finlands medeltidssigill, (1900)

Huldén, Lena: Frese, Birgitta Jacobintytär. Kansallisbiografia.

Kallioinen, Mika: Asken, Hans van. Kansallisbiografia.

Kuujo, Erkki: Frese, Jacob. Kansallisbiografia.

Vähäkangas, Tapio: Tuomiorovasti Hans Petrin syntyperä ja perilliset. Genos 1980/3

Diplomatarium Fennicum, http://df.narc.fi/


- - - - - - - - - - - - -

I Jacob Frese (n. 1390 – 1455) ∞ NN Hartmannsdotter

II Birgitta Frese (k. välillä 1510-16) ∞ Jürgen van Meideburg

III Greta van Meideburg (k. 1494) ∞ Hans van Asken

IV NN Hansdotter van Asken (s. 1467) ∞ Johan Henriksson Fleming

V Karin Johansdotter Fleming ∞ Jakob Hansson Skalm

VI Elisabet Skalm (k. 1584) ∞ Bertil Göransson Mjöhund

VII Margareta Mjöhund (k. >1614) ∞ Bertil Ekelöf

VIII Margareta Ekelöf (k. 1676) ∞ Clas Galle

IX Märta Galle (k.n. 1646) ∞ Johan Ramsay

X Margareta Ramsay (k. 1702) ∞ Anders Munck af Fulkila

XI Claes Munck af Fulkila (k. 1716) ∞ Helena Hästesko-Fortuna

XII Claes Göran Munck af Fulkila (1704-1761) ∞ Magdalena Rehausen

XIII Agneta Sofia Munck af Fulkila (1740-1813) ∞ Adolf von Numers

XIV Jakob von Numers (1787-1842) ∞ Beata Segersteen

XV Amalia von Numers (1807-1900) ∞ Lars Gabriel Krogius

XVI Elise Gustava Krogius (1829-1904) ∞ Edvard Engelbert Neovius

XVII Lars Neovius (1850-1916) ∞ Anna von Törne

XVIII Aino Maria Neovius (1876-1945) ∞ Arthur Hjelt (1868-1931)

maanantai 19. joulukuuta 2022

Talonpoikaisarmeijan päällikkö

(lataa pdf-muodossa täältä)

Päähenkilöt esiintymisjärjestyksessä:  


Lasse Olsson . . . . . . . . . . . . . tai Lars Olofsson, (n. 1496 – 1572), sotapäällikkö (hövitsman), vouti (fogde). (Aino-mummoni esi-isä).

Erik Ryning . . . . . . . . . . . . . . ( - 1520), sotapäällikkö (hövitsman), valtaneuvos (statsråd)

Gustav Eriksson . . . . . . . . . . (1496 – 1560), alempaan aatelistoon kuuluva asemies (väpnare), kuningas Kustaa Vaasa 1523 – 1560.

Gustaf Trolle . . . . . . . . . . . . . (1488 – 1525), arkkipiispa

Erik XIV . . . . . . . . . . . . . . . . . (1533-1577), kuningas 1560 - 1568

Jöran Persson Tegel . . . . . . . (n. 1530 – 1568), Eerik XIV:n sihteeri ja valtakunnan prokuraattori

 

Gustav Eriksson puhuu taalainmaalaisille Morassa 1521
(Johan Gustav Sandberg 1836)


Vouti menettää herransa

   Lasse Olsson oli lähtöisin Itä-Göötanmaalta todennäköisesti Drothemin pitäjästä lähellä Söderköpingiä. Tammikuussa vuonna 1520, noin 24-vuotiaana hän taisteli valtionhoitaja Sten Sture nuoremman armeijassa, joka yritti torjua kuningas Kristian II:n hyökkäystä Ruotsiin. Jo maaliskuussa Ruotsi oli jo käytännössä tanskalaisten hallussa ja suuri osa maan aatelistosta tunnusti Kristian II:n Ruotsin kuninkaaksi. Näin teki myös valtaneuvos Erik Ryning, joka oli ottanut Lasse Olssonin Söderköpingin lähellä sijaitsevan Stegeborgin linnansa voudiksi. Molemmat olivat taistelleet Sten Sture nuoremman joukoissa. Erik Ryning sai yhdessä eräitten muitten aatelisten kanssa oikeuden käyttää Tukholman kuninkaanlinnaa Kristian II:n poissa ollessa.

   Erik Ryning kuului niitten aatelisten joukkoon, jotka kutsuttiin Kristian II:n kruunajaisiin Tukholmaan. Kaikki vangittiin ja jos muita syitä ei löytynyt, niin arkkipiispa Gustaf Trolle julisti mielellään heidät kerettiläisiksi ja kaikki teloitettiin Tukholman verilöylyssä marraskuun 7. – 9. päivinä.

   Lasse Olsson oli nyt isännätön ja kaiken kokemansa jälkeen hän lähti etsimään maaseudulta kapinaan halukkaita talonpoikia. Joulukuussa 1520 hän suunnisti kohti Taalainmaata, jossa hän tiesi tanskalaisten vastustajana tunnetun Gustav Erikssonin piileskelevän.


Kohtaaminen Morassa

   Tammikuussa 1521 Lasse Olsson saapui Moran kirkolle saadakseen vain kuulla, että Gustav Eriksson oli vain kahdeksan päivää aikaisemmin jatkanut pakomatkaansa Norjaan.

   24-vuotiaalla alempaan aatelistoon kuuluvalla Gustav Erikssonilla oli takanaan raskaat kokemukset tanskalaisista. Hän oli ollut Tanskan kuninkaan Kristian II:n vankina, mutta onnistunut pakenemaan ja oli astunut maihin Ruotsissa toukokuun lopussa. Tukholman verilöylyssä Gustav Erikssonin isä, kaksi setää ja muita sukulaisia teloitettiin ja kolme siskoa, äiti ja isoäiti oli viety vankeuteen Tanskaan.

   Morassa Gustav Eriksson oli turhaan yrittänyt saada taalainmaalaiset talonpojat yhtymään aseelliseen vastarintaan tanskalaisia ja heidän kanssaan liitossa olevia ruotsalaisia vastaan. Moralaiset eivät tunteneet Gustav Erikssonia eivätkä tienneet voiko hänen kertomuksiinsa tanskalaisten mielivallasta luottaa. Niinpä Gustav oli päättänyt jatkaa pakomatkaansa Norjaan, koska kuninkaan nihdit olivat jo hänen jäljillään.

   Morassa Lasse Olsson kertoi värikkäästi tanskalaisten julmuuksista ja kehotti talonpoikia noutamaan Gustav Eriksson takaisin, ”sillä, oikeamieliset miehet tarvitsevat juuri nyt itselleen johtajaa, etteivät taalainmaalaiset eivätkä muut Ruotsin asukkaat joutuisi tuhon omiksi ja hävitetyiksi” (Peder Svartin kronikka). Kaksi talonpoikaa hiihti Säleniin saakka ja he palasivat Gustav Eriksson mukanaan Moraan. Sen jälkeen tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti. Taalainmaalaiset valitsivat hänet päällikökseen ja Gustav Eriksson otti ensimmäisten joukossa palvelukseensa Lasse Olssonin, joka alusta saakka tuli olemaan yksi hänen lähimmistä ja vaikutusvaltaisimmista miehistä vapaussodan aikana.

   Kun talonpojista koostunut sotajoukko oli puhdistanut Taalainmaan kuninkaan joukoista, suuntasi Gustav Eriksson seuraavaksi Helsinglandiin ja Gästriklandiin tavoitteenaan päästä rannikolle. Sotaretken päälliköksi Gustav valitsi Lasse Olssonin. Seuraavaksi valloitettiin Västerås, josta saatiin saaliiksi huomattava määrä aseita ja ammuksia.


Taistelu arkkipiispaa vastaan

   Enköpingin lähistöllä kapinajoukot joutuivat Uppsalasta vastaan tulleitten arkkipiispa Trollen voudin joukkojen kanssa vaikeuksiin, mutta saivat karkotettua ne takaisin. Kapinalliset leiriytyivät joksikin aikaa lisätäkseen voimiaan heihin liittyvillä talonpojilla ja puoltaan vaihtaneilla sotilailla, ratsumiehillä ja aatelisilla. Uppsalassa valtaa pitävä arkkipiispa oli Gustav Erikssonin ja Lasse Olssonin vihaamien henkilöitten listan kärjessä kuningas Kristian II:n ohella.

   Peder Svartin kronikan (1558) mukaan Uppsalasta käytyjen taisteluiden aikana ”Lasse Olsson pääsi ratsullaan jo niin lähelle arkkipiispaa, että oli jo suuntaamassa peistään tätä kohti ja olisi varmaankin saanut tämän lävistettyä, ellei ratsu olisi nostanut päätään ja sen kaula osunut peitsen varteen ohjaten sen arkkipiispan perässä ratsastaneen Peder Hanssonin kylkeen vaaksan syvyyteen”. Tätä lukiessa täytyy pitää mielessä, että kronikka oli Kustaa Vaasan tilaustyö ja Lasse Olssonkin sai sanella siihen oman osuutensa vapaussodassa.

Gustaf Trolle
(Blodbadplanschen 1524)

Lääninvoudin laiskanläksy

   Loppuvuonna 1523 Lasse Olssonin ja Gustav Erikssonin (nyt Kustaa Vaasa) tiet erkanivat. Kuningas lähetti entisen sotatoverinsa voudiksi Norbotteniin tehtävänään valjastaa pohjoiset luonnonvarat valtakunnan talouden hyväksi. Sen jälkeen Lasse Olsson toimi Korsholman linnaläänin voutina Pohjanmaalla vuosina 1531-39. Hän oli yksi harvoista Kustaa Vaasan voudeista, joka omasi edes jonkinlaisen kirjoitustaidon. Voudin tehtävän mukana ei tullut läänitysmaita, joitten verotulot Lasse Olsson olisi saanut itselleen, joten hänelle maksettiin vuosipalkkaa 20 markkaa ja lisäksi hän sai vapaan ylläpidon Korsholman linnassa (lähellä nykyistä Vaasaa).

   Kustaa Vaasa rakensi Ruotsiin siihen aikaan edistyksellisen hallinnon ja hän myös valvoi tiukasti, että se toimii moitteettomasti. Vuonna 1539 kuningas yllättäen nimitti Korsholmaan uuden voudin ja perusteli tätä läänin asukkaille: ”olemme huomanneet suuria puutteita ja virheitä hänen [Lasse Olsson] tileissään niin, että emme pysty arvioimaan mikä on todellinen tilanne meille ja kruunulle kerättyjen verojen osalta, jotka teidän pohjalaisten on hoidettava”. Tukholmaan palattuaan Lasse Olsson joutuikin ikään kuin laiskanläksynä laatimaan virkakautensa kaikista tilikirjoista yhteenvedon pitäjätasolla uudelleen. Se on vanhin Suomessa säilynyt voudin tilikirja (ks. alla), sivuja siinä on 160.

Suomen linnaläänit



Thenne efterschreffne Regenskap giorde Lasse Olsson udij Stockholm 18 dagh Septembris Anno år 39 och giorde han Regenskap fran the han försth kom och anmelde Beffalningen i Östrabottnen: som war 10 februarij anno år 31 och in tiill 20 Maij anno år 39 och Lyder Thenne Regenskap paa all upbård och uthgifft udij Penenga i Schin warur som Thenne Lasse Olsson upburit haffwer, aff Korsholms län, i otto aar umkringh aar fran aar: som här afthär föllar.”

Tämä jälkikäteen kirjoitettu tilikirja on Lasse Olssonin tekemä Tukholmassa 18. päivänä syyskuuta vuonna 1539 ja hän teki tilitykset siitä alkaen kun hän tuli ja ilmoittautui virkaansa Pohjanmaalla: se on 10. helmikuuta vuonna 1531 ja 20. toukokuuta vuonna 1539 asti ja tämä tilitys koskee kaikkia nahkatavaroina suoritettuja veroja ja maksuja rahamääräisinä, jotka mainittu Lasse Olsson on kantanut Korsholman läänissä suunnilleen kahdeksan vuoden aikana vuosi vuodelta: niin kuin tässä jäljempänä käy ilmi.


Valtapolitiikan myrskynsilmässä

   Tammikuussa 1563 Eerik XIV nimitti Lasse Olssonin jäseneksi kuninkaan lautakuntaan (Konungens nämnd), jonka kuningas oli kaksi vuotta aikaisemmin perustanut valtakunnan ylimmäksi tuomioistuimeksi. Lautakuntaa johti kuninkaan sihteeri Jöran Persson Tegel, joka toimi valtakunnan ylimpänä syyttäjänä, prokuraattorina. Eerik XIV:n ja hänen veljiensä, Kaarle-herttuan ja Juhana-herttuan, välisten kiistojen yltyessä, kuninkaan lautakunnasta tuli yhä poliittisempi väline kuninkaan mielivallan toteuttajana. Toimintansa aikana se langetti noin 300 kuolemantuomiota lähinnä kuninkaan vastustajille hallinnossa ja armeijassa, mutta läheskään kaikkia tuomioita ei pantu täytäntöön.

   Jäsenten määrä kuninkaan lautakunnassa vaihteli kuudesta yhdeksään. Pöytäkirjojen mukaan Lasse Olsson oli läsnä lähes kaikissa istunnoissa. Eerik XIV:n tavoitteena oli vähentää aateliston valtaa ja se on voinut vaikuttaa aatelittomaan säätyyn kuuluneen Lasse Olssonin valintaan. Erikoista on se, että hänen poikansa Hans Larsson (Björnram) ja vävy Anders Sigridsson (Rålamb) olivat myös lautakunnan jäseniä ja lisäksi Lasse Olssonin miniä oli Jöran Perssonin sukulaisia.

   Suhdanteet muuttuivat ja Kaarle- ja Juhana-herttuat vangitsivat Eerik-veljensä. Kuninkaan lautakunnan jäsenet ymmärsivät mitä heidän oli pakko tehdä muuttuneessa tilanteessa ja niinpä he vuonna 1567 tuomitsivat kuninkaan sihteerin Jöran Perssonin kuolemaan. Tätäkään tuomioita ei pantu ensin täytäntöön, mutta seuraavana vuonna herttuoiden vallattua Tukholman, tuomio toteutettiin erityisellä julmuudella. Lasse Olsson selvisi sillä, että hänet ”alennettiin” tavalliseen maalaistuomarin virkaan Uppsalan läänissä. Hän oli silloin 70-vuotias. Poika Hans Larsson selvisi allekirjoittamalla ensimmäisenä Suomen aateliston jäsenenä uskollisuudenvalan Juhana-herttualle. Vävy Anders Sigridsson puolestaan käytti hyväksi asemaansa Tukholman kuninkaanlinnan voutina ja avasi kaupungin portit, jolloin herttuoiden joukot saivat vallattua kaupungin ilman verenvuodatusta.

Kaarina Maununtytär, Eerik XIV ja sihteeri Jöran Persson
(Georg von Rosen 1871)


------------------------------------------------------------------------

I Lasse Olsson ~1488 – 1572 ∞ Margareta Bärens
II Hans Larsson (Björnram) till Isnäs ~1520-1571 ∞ Anna Ållongren
III Margareta Björnram ∞ Mårten Boije af Gennäs
IV Erik Boije af Gennäs 1588-1647 ∞ Anna Fleming
V Christer Boije af Gennäs -1679 ∞ Christina Sabelstjerna
VI Otto Ernst Boije af Gennäs ∞ Anna Grubbe
VII Otto Christer Boije af Gennäs 1700-1766 ∞ Juliana Sabelhjärta
VIII Hedvig Juliana Boije af Gennäs 1723-1795 ∞ Fredrik Adolf Ramsay
IX Christina Juliana Ramsay 1746-1829 ∞ Carl Reinhold von Essen
X Hedvig Sofia von Essen 1765-1808 ∞ Johan Reinhold von Törne
XI Johan Ulrik von Törne 1806-1870 ∞ Fredrika Juliana von Essen
XII Anna Lovisa von Törne 1853-1933 ∞ Lars Neovius
XIII Aino Maria Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt

--------------------------------------------------------------------------

Nils Ahnlund: Lars Olofsson (Björnram), Svenskt biografiskt lexikon (artikel 1924)

Pohjanmaan voutikuntien tilejä – Tilikirja 1531-1539; Kansallisarkisto (KA4529)

Wikipedia: Lasse Olsson, Erik Ryning, Gustav Vasa, Gustaf Trolle, Jöran Persson, Gustav Vasas öden och äventyr i Dalarna, Gustav Vasas befrielsekrig, Konungens nämnd

Vasaloppets historia: https://www.vasaloppet.se/om-oss/historia/

tiistai 4. lokakuuta 2022

Kaappari Suomenlahdella

 

Ruotsalainen kaapparilaiva.

(Axel Nelsonin piirros kirjassa Seppo Aalto: Sotakaupunki )


   Tämän artikkelin päähenkilö on eräs Aino-mummon esi-isistä: Hans Larsson Björnram († 1571). Noin viidenkymmenen vuoden pituisen elämänsä aikana hän ehti palvella kolmea Ruotsin kuningasta 1550- ja 1560-luvuilla. Pääasiassa voutina, merellä ja rannikkolaivaston komentajana, mutta kuninkaat lähettivät hänet myös diplomaattisiin erityistehtäviin.

Kuninkaankartanon vouti

   Kustaa Vaasan perustettua Helsingin kaupungin vuonna 1550 hän määräsi lisäksi, että sen suojaksi on rakennettava linnoitus Vantaanjoen suun kahden kosken väliselle saarelle (nyk. Kuninkaankartanonsaari). Vuonna 1553 kuningas nimitti Hans Larssonin kuninkaankartanoksi supistuneen linnan voudiksi.


Helsingin kuninkaankartano
(Piirros Jaana Mellanen ja Markku Heikkinen. Helsingin kaupunginmuseo)


   Ennen Helsinkiä Viipuri oli Ruotsin ainoa kauppakaupunki Suomenlahden rannalla. Tuottoisaa Venäjän kauppaa hallitsivat Tallinna ja Narva. Kustaa Vaasan Helsingille suunnittelema rooli oli toimia Tallinnan kilpailijana. Se ei vain oikein tahtonut onnistua; tanskalaiset ja lyypekkiläiset kauppalaivat suuntasivat edelleen mieluummin Tallinnaan. Lisäksi harvojen Helsinkiin suuntaavien laivojen riesana olivat merirosvot, jotka olivat pääasiassa lyypekkiläisiä. Kaikki kuitenkin tiesivät heidän toimineen Tallinnan laskuun, eräänlaista sen ajan hybridivaikuttamista siis.

   Vouti Hans Larsson ei ollut toimettomana; idästä suuntautuvan uhan varalta kuninkaankartanossa oli varusväkeä sekä mm. 12 tykkiä ja 10 hakapyssyä. Lisäksi hän alkoi oma-aloitteisesti rakentaa rannikkolaivastoa, jolla merirosvot saataisiin kuriin. Tästä kuningas oli hyvillään, varsinkin kun rahat otettiin Helsingin asukkailta ja porvareilta. Björnramista tuli rannikkolaivaston komentaja, amiraali. Hänen komennossaan olleet alukset eivät olleet suuren suuria, mutta ketterinä ne toimivat hyvin saaristossa (ks. kuva skärbåt eli roslagsbåt). Vaikka lyypekkiläisalukset eivät uskaltautuneetkaan saaristoon, niin kuninkaankartanossa oli vuonna 1559 19 saksalaista vankia.

Skärbåt (Wikipedia)

   Saaristolaivasto näkyi ja vaikutti huomattavasti helsinkiläisten elämään. Satama oli laivaston tukikohta ja talvehtimispaikka. Alukset saivat laivamuonansa kuninkaankartanon makasiineista, joihin sitä toimitettiin maaseudulta ja Viikistä kruunun latokartanosta. Talvehtivia laivoja oli lähes parikymmentä ja niitten miehistöjen yhteenlaskettu määrä ylitti Helsingin kaupungin väkiluvun. Merimiehet olivat eräänlaisessa jokavuotisessa linnaleirissä, jonka ylläpito oli kaupungin asukkaille suureksi rasitukseksi. Vuonna 1571 Helsingistä muonituksen saaneet laivat olivat Råbocken, Calmar Falken, Duvan, Calmar Barken, Brommaren, Nyköping Barken, Blå Duvan, Enhöringen, Lybska Hiorten, Wiborgz Morian, Roosen, Stålnebben, Westerviks Barken, Finske Mempnon, Stor Rödhunden, Flygande Serpenten. Ainakin jotkut laivoista oli rakennettu Helsingissä ja Flemingien laivaveistämöllä Siuntion Kalvössä.

Vouti Björnramin kuja Viikin Latokartanossa

Neuvottelija Tallinnassa
 
 Erik XIV:n noustua valtaan vuonna 1560 hän alkoi välittömästi toimia Suomenlahden saamiseksi Ruotsin sisämereksi ja siellä käytävä kauppa Ruotsin valvontaan. Kuningas lähettikin Viipurin käskynhaltijan Klas Kristersson Hornin ja Hans Larsson Björnramin hänen lähimpänä miehenään Tallinnaan tehtävänä saattaa se Ruotsin hallintaan. Lähettiläiden sitkeyden ja neuvottelutaitojen tuloksena Tallinnan kaupunki vannoi uskollisuudenvalan Ruotsin kuninkaalle kesäkuussa 1561. Tyytyväisenä tulokseen kuningas Erik myönsi Björnramille aateliskirjeen ja vaakunakirjeen (kolme karhunkäpälää) sekä lahjoitti hänelle läänityksiä Itä-Uudeltamaalta.

   Kruunun Björnramille myöntämät privilegiot ratifioitiin Norrköpingin valtiopäivillä elokuussa 1561. Hän oli itse paikan päällä ja käytti kaiken suostuttelutaitonsa saadakseen itselleen mahdollisimman hyvät edut. Kuningas Erik joutuikin myöhemmin Tallinnan raadin lailla tuskailemaan, että hänet oli käytännöllisesti katsoen pakotettu allekirjoittamaan.


Kaappari Suomenlahdella

   Erik XIV:n Suomenlahtea koskevan suunnitelman esteenä oli enää venäläisten hallussa oleva Narva, jonne tanskalaiset ja lyypekkiläiset kauppa-alukset edelleen suuntasivat ohittaen ruotsalaisten haltuun joutuneen Tallinnan. Kuningas asetti saarron Narvan meriliikenteelle ja sitä valvomaan hän määräsi Hans Larsson Björnramin johtaman eskaaderin. Laivastolla oli nyt käytössään karakkeja, kolmimastoisia Itämeren merenkulkuun suunniteltuja aluksia.

Karakki
(Sjöhistoriska museet, Stockholm)

   Narvan saarron valvonta merkitsi käytännössä kaikkien Narvaan pyrkivien kauppa-alusten kaappausta ja hinaamalla tai pakottamalla siirtämistä Helsingin satamaan. Vuonna 1562 Björnramin tiedetään kaapanneen 30 pääasiassa lyypekkiläistä kauppa-alusta. Lastit purettiin kuninkaankartanon makasiineihin ja laivat päästettiin tyhjinä palaamaan lähtösatamiinsa. Kerääntyneestä saaliista Björnram kuittasi oman osansa, joka oli 1/8 lastin arvosta. Loput rahdattiin Tukholmaan, jossa tavarat kirjattiin kruunun tileille (kaperiräkenskaper). Ohessa yksi aukeama tällaisesta tilityksestä, jolle on kirjattu karhun, ketun, saukon ja näädän turkkeja. Vielä vuonna 1568 Björnram johti 18 ruotsalaisaluksen laivastoa, joka puhdisti Tallinnan edustan puolalaisista kaapparilaivoista, joista osa vallattiin ja osa pääsi pakenemaan.

Kaperiräkenskaper 1562

(Riksarkivet, Stockholm. Kuva: Mikko Huhtamies)



Amiraalin retket Turkuun ja Älvsborgiin

   Kaapparitoiminnan ohella Hans Björnram osallistui muihinkin Ruotsin valtakunnan levottomuuksiin. Kuningas Erikin ja Juhana-herttuan välirikossa vuonna 1563 Björnram asettui epäröimättä kuninkaan puolelle ja johti eskaaderinsa Turun linnan edustalle ja esti näin Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican pakenemisen meritse.

   Kesäkuussa 1565 kuningas Erik määräsi Björnramin laivastoineen osallistumaan Älvsborgin linnan piiritykseen. Kuninkaan toiveena oli saada lamaantuneisiin ruotsalaisjoukkoihin tällä tavalla liikettä. Käskysuhteissa tapahtuneitten sekoilujen jälkeen Björnram palasi kuitenkin jo syksyllä talviteloille Helsinkiin ja Älvsborg jäi edelleen tanskalaisten haltuun.

Neuvottelija Moskovassa
   Erik XIV oli ilmeisesti pannut merkille Hans Björnramin neuvottelutaidot Tallinnassa ja aateliskirjeensä ratifioinnissa vuonna 1561. Niinpä kuningas ajatteli, että siinä hänellä on sopiva mies lähetettäväksi Moskovaan neuvottelemaan tsaari Iivana IV:n kanssa (Iivana Julma). Hans Larsson Björnram kävi Moskovassa kahdesti ja Iivana alkoi jo kutsua kaimaansa tuttavallisesti ”Ivan Lavrentjev”. Jälkimmäisellä matkalla vuonna 1566 Björnram sekaantui erääseen erikoiseen episodiin Ruotsin historiassa. Tsaari nimittäin antoi hänen välitettäväkseen viestin, jossa tsaari vaati vangittuna olleen Katariina Jagellonican luovuttamista Venäjälle. Kun tästä nousi Ruotsissa häly, Iivana vieritti syyn Björnramin harteille väittäen hänen kertoneen Juhana-herttuan kuolleen ja ajatuksen Katariina Jagellonican luovuttamisesta olleen Björnramilta lähtöisin.

Maanomistaja
   Hans Larsson Björnram kartutti määrätietoisesti maaomaisuuttaan elämänsä aikana ja sitä kertyikin huomattava määrä. Björnramin molemmat puolisot, Anna Ållongren ja Ingeborg Boije kuuluivat valtakunnan merkittävimpiin sukuihin ja kummallakin oli huomenlahjana maaomaisuutta. Anna Ållongrenin mukana tuli hänen äidiltään Isnäsin säteritila Pernajasta sekä rälssitilat Kreppelby ja Haga Porvoossa. Isnäsistä muodostui Björnramin kotikartano ja hän alkoi käyttää allekirjoitusta Hans Larsson till Isnäs.
   Ingeborg Boijen mukana tuli Boen kartano Porvoossa. Aateloinnin yhteydessä kuningas lahjoitti läänityksiä Sävträskissä Liljendalissa (170 savua) ja Märlaxissa Pyhtäällä (97 savua). Lisäksi hän osti verotiloja suuren määrän niin, että omisti yhteensä 83 lampuotitilaa Porvoossa, Pernajassa, Sipoossa, Helsingin pitäjässä, Janakkalassa ja Viipurin maalaiskunnassa. Hän omisti myös kivitalon Tukholmassa Österlånggatanin varrella.
   Maatilojen ostojaan Björnram rahoitti omin luvin kruunulta ottamillaan lainoilla, joiden pantteina ostettu maaomaisuus toimi. Muutama vuosi Björnramin kuoleman jälkeen Juhana III totesi hänen menneen liian pitkälle: ” han har utan vårt lov och tillstånd köpt och tillägnat sig en hop våre och kronones skattehemman av Finland”. Suurin osa maatiloista otettiinkin kruunun haltuun vuonna 1576, mutta kuningas jätti leskelle kuitenkin 30 maatilaa.

Heraldisia kiemuroita
 

   Hans Björnramin isä oli lähtöisin Länsi-Göötanmaalta ja hän kuului vanhaan ruotsalaiseen rälssisukuun. Kuten edellä todettiin, Kustaa Vaasa palkitsi Björnramin tekemät palvelukset aateloimalla hänet vuonna 1561. Vaakunakirjeen kuvaus: Delad i guld och blå, i första fältet tre bjälkvis ordnade svarta björnramar. Hans Björnramin kolme poikaa kuolivat jo lapsina, joten tämä aatelissuku sammui jo kymmenen vuoden kuluttua. Sen takia sukua ei koskaan introdusoitu vuonna 1626 perustettuun Ruotsin Ritarihuoneeseen, eikä vaakunaa näin ollen löydy Tukholman Riddarhusetin seinältä. Sen sijaan vaakuna löytyy Björnramin kotipitäjän Pernajan kirkon ikkunassa lasimaalauksena. Siinä vaakunan rakenne vastaa 1500-luvun vaakunakirjettä, kun taas nykyisin yleisempi versio on rakenteeltaan virheellinen; siinä kolme karhunkäpälää on sijoitettu yhdestä kentästä koostuvaan kilpeen, kaksi vierekkäin ja kolmas niitten alla.

   Suomessa vaikutti 1500-luvulla toinenkin Björnram-niminen aatelissuku; vanha suomalainen rälssisuku Karjaan Domargårdista. Domargårdin Björnramien toinen säteritila Ånäs sijaitsi Pernajan naapuripitäjässä Pyhtäällä mikä aiheutti ilmeisesti jo aikoinaan sekaannusta, koska Hans Björnram lisäsi allekirjoitukseensa usein tarkennuksen till Isnäs. Domargårdin Björnram-suvun vaakuna oli hieman erilainen, siinä on punaisella pohjalla neljä karhunkäpälää, jotka on sijoitettu kahden, ristikkäisen sotavarstan rajaamille vaakunan osille. Domargårdin aatelissuku eli pitempään ja se introdusoitiin Riddarhusetiin numerolla 300. Sekin sammui jo vuonna 1676.

   Aino-mummon kannalta molemmat Björnram-suvut ovat merkittäviä, hän polveutuu kummastakin. Isnäs-suvusta polveutuminen on esitetty tämän kirjoituksen lopussa. Domargård-suvusta polveutuminen on esitetty jo aikaisemmin Aino-mummon skottilaisia juuria koskevan kirjoituksen yhteydessä (ks. täältä).

--------------
Seppo Aalto: Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639. 2012
Nils Ahnlund: Hans Larsson Björnram, Diplomat, Krigare, Ämbetsman. Svenskt biografiskt lexikon, Riksarkivet.
Adelsvapen.com: Björnram – Isnässläkten.
Europeana Heraldica, Kansallisarkiston heraldinen tietokanta.
Mikko Huhtamies: Hyökkäys rannikolle – Uusimaa viholliskohteena ja sodan tukialueena 1570-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 3/2022.
Mikko Huhtamies: Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa. Helsinki 2022.
Henrik Impola: Frälset och dess rusttjänst i Finland på 1500-talet. 2011
Antti Manninen: Hans Larsinpoika Björnram palveli kolmea kuningasta 1500-luvulla. HS 2007
Veli-Matti Syrjö: Björnram, Hans Larsinpoika. Kansallisbiografia.
----------------

I    Hans Larsson Björnram till Isnäs ~1520-1571 ∞ Anna Ållongren
II   Margareta Björnram ∞ Mårten Boije af Gennäs
III  Erik Boije af Gennäs 1588-1647 ∞ Anna Fleming
IV  Christer Boije af Gennäs -1679 ∞ Christina Sabelstjerna
V   Otto Ernst Boije af Gennäs ∞ Anna Grubbe
VI  Otto Christer Boije af Gennäs 1700-1766 ∞ Juliana Sabelhjärta
VII Hedvig Juliana Boije af Gennäs 1723-1795 ∞ Fredrik Adolf Ramsay
VIII Christina Juliana Ramsay 1746-1829 ∞ Carl Renhold von Essen
IX  Hedvig Sofia von Essen 1765-1808 ∞ Johan Reinhold von Törne
X   Johan Ulrik von Törne 1806-1870 ∞ Fredrika Juliana von Essen
XI  Anna Lovisa von Törne 1853-1933 ∞ Lars Neovius 

XII Aino Maria Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt