Kiista Jacob Fresen perinnöstä 1400-luvulla

 (lataa pdf täältä)

sigillum iacop vrese
Jacob Fresen sinetti

                                                                                            

Suurkauppiaan perhe

   Vaikka Turku ei ollut hansakaupunki, niin 1300-luvulla sen asukkaista kaksi kolmasosaa oli saksalaisia kauppiaita. Heillä oli myös vahva ote kaupungin hallinnosta; saksalaisia toimi raatimiehinä ja pormestareina aina vuoteen 1471, jolloin valtaneuvoston päätöksellä saksalaiset porvarit Ruotsin ja Suomen kaupungeissa suljettiin raatien ulkopuolelle.

   Saksalaiset muodostivat kaupungin muista asukkaista erottuvan suljetun yhteisön, joka sosiaalisissa suhteissa oli enemmänkin kanssakäymisessä Itämeren rannikon muiden kauppakaupunkien saksalaisyhteisöjen kanssa Tukholmassa, Tallinnassa, Riikassa, Danzigissa ja Lyypekissä. Saksalaiset kauppiaat tapasivat lähettää poikiaan kauppakumppaneittensa luo oppimaan kaupankäyntiä ja valvomaan kauppahuoneensa etuja ­- samalla löytyivät usein myös aviopuolisot.

   Tässä kirjoituksessa esillä olevan Frese-kauppiassuvun oletetaan olevan nimensä mukaisesti lähtöisin Friisinmaalta. Turkulaisen suurkauppiaan Jacob Fresen isä oli jo 1300-luvulla hankkinut Hirvensalosta Ravas-nimisen maatilan, jota sen jälkeen alettiin kutsua omistajansa mukaan Friskalaksi (nykyään kaupunginosa Turussa). Jacob Freseä pidetään aikansa rikkaimpana miehenä Suomessa ja hänen perheensä edusti sen ajan porvarillisen sivistyksen huippua. Frese oli Turun johtava porvari yli kolmekymmentä vuotta ja toimi raatimiehenä ja kaupungin pormestarina, kunnes muutti vanhoilla päivillään Tallinnaan. Siellä hän jatkoi entistäkin tuottavampaa välityskauppaa Novgorodin ja hansakaupunkien välillä.

 

I Jacob Frese (n. 1390 – 1455) Turun pormestari, suurkauppias

  Puolisot:
  1° NN Hartmanssdotter
  2° Wendela van Borstel, isä: Cost van Borstel Tallinnan pormestari

  Lapset:
  1° Henrik Frese (k. 1466) Turun tuomiorovasti
  1° Birgitta Frese (k. 1510-16) (ks. taulu II)
  2° Fredrik Frese (k. 1481)


II Birgitta Frese

  Puolisot:
  1° Jürgen van Meideburg (k. 1457) Tukholman pormestari
  2° Wilhelm van dem Velde (k. 1508), junkkeri

  Lapset:
  1° Greta van Meideburg (k. 1494)
      Pso: Hans van Asken (k. 1486-88) raatimies Turussa
  1° Judith van Meideburg
      1. pso: Laurens Peterson, Turun pormestari
      2. pso: Hans van Eken, laivuri

   Jacob Frese oli kahdesti naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta Turussa oli lapset Henrik ja Birgitta ja toisesta Tallinnassa solmitusta avioliitosta poika Fredrik. Oheisessa perhetaulussa ovat tämän kirjoituksen päähenkilöt ja siitä näkyy selvästi heidän alkuperänsä, he olivat hollantilaisia, ala-saksilaisia ja baltiansaksalaisia, jotka asuivat Turussa, Tallinnassa, Tukholmassa ja Visbyssä. Avioliittojen kautta perheessä oli melkoinen pormestarivalta: Jacob Frese itse oli Turun pormestari, appi Tallinnan pormestari, vävy Tukholman pormestari ja tyttären vävy vielä Turun pormestari. (Alleviivatut henkilöt kaaviossa ovat mummoni esivanhempia.)

Kauppiaan testamentti

   Tallinnassa Jacob Frese ehti toimia vain 3 – 5 vuoden ajan ennen kuolemaansa heinäkuussa 1455. Hänen kuolinpesänsä arvoksi laskettiin 9 000 Riian markkaa (n. 1,4 miljoonaa euroa) (hansakaudella Riian markka oli käypä valuutta koko Itämeren alueella). Testamenttinsa Jacob Frese oli laatinut suurella huolella päämääränään estää perintöriitojen syntyminen eri avioliitoista olevien lasten kesken. Jacob-herra jakoi pesän tasan neljän perillisensä kesken: poika Henrik ja tytär Birgitta ensimmäisestä avioliitosta sekä leski Wendela ja heidän korkeintaan viisivuotias poikansa Fredrik. Wendelan ja Fredrikin toimeentulosta Jacob Frese huolehti siten, että heidän osuutensa oli maksettava Tallinnassa olevista käteisvaroista. Henrik ja Birgitta elivät jo omillaan ja heille määrättiin Danzigissa ja Preussissa olevaa varallisuutta ja saatavia, joita ei voinut nopeasti realisoida.

   Jacob-herra onnistuikin testamenttinsa laadinnassa – sitä ei kukaan koskaan kiistänyt. Silti perinnöstä kehkeytyi erikoinen, 55-vuotta kestänyt erittäin sekava kiista, johon perillisten lisäksi sekaantui koko joukko mahtimiehiä Itämeren piiristä: Ruotsin ja Tanskan hallitsijat, hansa, keisari ja jopa paavi. Gustaf Donner on tutkinut perintöriitaa perusteellisesti 285-sivuisessa teoksessaan Striden om arvet efter köpmannen Jakob Frese (1930). Tässä kirjoituksessa ei käydä prosessin kaikkia vaiheita läpi, se olisi liian uuvuttavaa luettavaa eikä siitä saisi Erkkikään selvää. Sen sijaan käsitellään kiistan aikana syntyneitä keskeisimpiä konflikteja, niitten osapuolia ja taustoja.

Jacob Frese on haudattu Olevisten kirkkoon
Hänen rahoittamaansa kaupungin muuria on
saatu samaan kuvaan (Gustaf Donner 1930)

Tukholman pormestari vs. Tallinnan pormestari

   Birgitta Fresen puoliso, Tukholman pormestari Jürgen van Meideburg, oli matkustanut Tallinnaan valvomaan perillisten etuja jo vähän ennen Jacob Fresen kuolemaa. Hän oli saanut selville, ettei Jacob Frese ollut ottanut vastaan appensa, Tallinnan pormestarin Cost van Borstelin lupaamia myötäjäisiä tyttärelleen Wendelalle. Jürgen Meideburg esitti välittömästi vaatimuksen myötäjäisten arvon lisäämiseksi kuolinpesään. Van Borstel oli Tallinnan rikkaimpia miehiä, muttei suostunut vaatimuksiin. Van Meideburg totesi, ettei hän tule menestymään tilanteessa, jossa pormestarit olisivat tasavertaisina vastakkain. Niinpä hän käytti suhteitaan ja pyysi tukea Ruotsin kuninkaalta Karl Knutssonilta (Bonde). On epäselvää, ryhtyikö kuningas mihinkään, mutta joka tapauksessa Tallinnan pormestari ei muuttanut kantaansa kiistassa. Sen jälkeen remmiin tarttui yksi perijöistä, Turun tuomiorovasti Henrik Frese, joka kääntyi kirkon puoleen ja lähetti vuonna 1460 paavin kuurialle sellaiset Tallinnan pormestaria koskevat paperit, että kuuria julisti van Borstelin pannaan ja menettämään oikeustoimikelpoisuutensa. Herra Cost ei tästä häkeltynyt, vaan hän ja Tallinnan raati kääntyivät suoraan paavi Pius II:n puoleen, ja seurauksena oli jotain hyvin poikkeuksellista: paavi mitätöi oman kuuriansa asettaman pannan. Paavi oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja siirsi kiistan käsittelyn Habsburgien keisari Fredrik III:lle Wieniin, jossa asiaa ei vuosikausienkaan jälkeen saatu ratkaistua.

Äiti vs. tyttäret

   Kului vuosikymmen Wienin ratkaisua odotellessa ja sen aikana kiistan viisi keskeistä henkilöä ehti kuolla: Jürgen van Meideburg, Henrik Frese, Cost van Borstel, leski Wendela ja nuori Fredrik Frese. Perillisistä olivat jäljellä enää Birgitta Frese ja hänen kaksi tytärtään, Greta ja Judith van Meideburg. Leskirouva Birgitan asiaa ryhtyi nyt innolla ajamaan hänen uusi puolisonsa junkkeri Wilhelm van dem Velde. Tyttärien edustajana alkoi toimia Greta van Meideburgin puoliso, turkulainen kauppias ja raatimies Hans van Asken.

   Kuolinpesä oli siirtynyt Tallinnan raadin hallintaan ja van Asken onnistui pääsemään raadin kanssa sopuun perinnön ja myötäjäisrahojen jakamisesta. Wilhelm van dem Velde hyökkäsi kuitenkin sopimusta vastaan, koska siinä ei edes mainittu Birgitta Fresen nimeä. Tästä virisi uusi kiista Birgitta Fresen ja hänen tyttäriensä ja vävyjensä välille. Tämä konflikti tuli vaikuttamaan perintöprosessiin koko sen loppuajan eli 43 vuotta, ja vielä vähän sen jälkeenkin. Tallinnan raati ei nimittäin suostunut luovuttamaan hallussaan olevia perintövaroja ilman luotettavia takuita siitä, ettei kumpikaan osapuoli esittäisi mitään jälkivaatimuksia.


Ruotsin valtaneuvokset vs. Tallinnan raati

   Kun perintörahojen nostaminen erikseen ei onnistunut, unohdettiin keskinäiset kiistat hetkeksi ja turvauduttiin yhdessä ruotsalaisten mahtimiesten apuun. Valtaneuvokset Erik ja Ivar Axelsson (Tott) onnistuivatkin siirtämään prosessin käsittelyn Ruotsin puolelle. Riitaa käsiteltiin Turussa vuonna 1478 valtionhoitaja Sten Sturen ja valtaneuvoston edessä. Ruotsin valtakunnan herrat saattoivatkin Tallinnan raadin tietoon perillisten uuden keskinäisen sopimuksen ja raatia kehotettiin maksamaan osapuolille sopimuksen mukaiset summat.

   Kun Tallinnasta ei vuoteen kuulunut mitään, äiti ja tyttäret lähtivät taas omia teitään Tallinnan raatia vastaan. Äidin puolesta toimiva Wilhelm van dem Velde sai Ivar Axelssonista suojelijan. Hans van Asken puolestaan sai tyttärien puolesta tukea valtaneuvoksilta ja veljeksiltä Laurens ja Erik Axelsson. Vaikka asian piti nyt olla selvä, Tallinnan raadin uusien vaatimusten vuoksi ei kumpikaan perijäosapuoli saanut heille jo luvattuja rahoja. van Asken ja hänen puolisonsa Greta van Meideburg kuolivat 1400-luvun lopulla eivätkä he elinaikanaan päässeet käsiksi perintörahoihin. Jäljellä olivat enää Birgitta-rouva ja hänen puolisonsa junkkeri Wilhelm ja tytär Judith van Meideburg, jonka edustajana alkoi toimia hänen toinen puolisonsa, turkulainen laivuri ja kauppias Hans van Eken


Itämeren kaappari vs. Hansa

   Vuonna 1480 Wilhelm van dem Velde kovensi panoksia Tallinnan raatia kohtaan. Tallinnan ja Lyypekin raadeille lähettämissään kirjeissä hän antoi varoituksen, että mistä tahansa kauppalaivasta voidaan takavarikoida tallinnalaisten kauppatavaraa. Junkkeri Wilhelm oli asettunut Visbyhyn, jossa hänen suojelijansa Gotlannin herra, Ivar Axelsson tuki häntä mielellään laivoillaan ja asemiehillään – herra Ivar oli millä tahansa verukkeella valmis rettelöihin liivinmaalaisten kanssa.

1400-luvun hansakoggi

   Tilanne kärjistyi vakavaksi vähän puolivahingossa. Vuoden 1482 purjehduskautena viimeisenä Tallinnasta Lyypekkiin lähtenyt laiva joutui syyskuun lopulla turvautumaan Visbyn hätäsatamaan. Eipä aikaakaan, kun van dem Velde Ivar Axelssonin joukkojen avustuksella astui laivaan ja julisti sen ja sen lastin takavarikoiduiksi. Laiva ja suurin osa sen hyvin arvokkaasta lastista kuului lyypekkiläisille kauppiaille. Silloin Lyypekin ja koko Hansan oli puututtava tilanteeseen. Lyypekin raati lähettikin edustajansa Visbyhyn neuvottelemaan, mutta neuvottelut eivät päässeet alkamaan ennen kuin Tallinnaan oli lähetetty kehotus heidänkin edustajansa saamiseksi Visbyhyn. Aikakauden hidasta viestittelyä etenkin talviaikaan kuvaa se, että vasta maaliskuun lopulla 1483 Tallinna ilmoitti kahden neuvottelijansa lähdöstä Visbyhyn. Myös Birgitta Frese oli ainoana kiistanalaisen perinnön saajana matkustanut Turusta paikalle. Valtionhoitaja Sten Sture sattui muissa asioissa olemaan Gotlannissa ja ylimpänä paikallaolevana herrana hän ottikin Ivar Axelssonilta ja van dem Veldeltä neuvottelut johtaakseen.

   Heinäkuussa 1483 voitiin vain todeta, ettei mitään sopimusta saada aikaiseksi. Hansan oli näin ollen varauduttava Ivar Axelssonin ja Wilhelm van dem Velden järjestämiin kaappauksiin Itämerellä. Niinpä kauppalaivat varustettiin palkkasotilailla ja alukset määrättiin purjehtimaan 10 – 12 aluksen saattueina. Lisäksi vuoden 1486 hansapäivillä laadittiin kirje Ruotsin valtaneuvostolle, jossa vaadittiin Ivar Axelssonia lopettamaan kaapparitoimintansa Itämerellä. Sitten tapahtui jotain, joka muutti koko kuvion; unionikiistojen takia Sten Sture syrjäytti Ivar Axelssonin ja peruutti hänelle myönnetyt läänitykset Gotlannissa. Birgitta Frese ja Wilhelm van dem Velde menettivät vahvan suojelijansa ja tukijansa perintökiistassa.

   Van dem Velde ei aikaillut uuden suojelijan etsimisessä. Gotlannin siirryttyä Tanskan haltuun junkkeri siirtyi Tanskan kuningas Hansin palvelukseen, joka puolestaan ryhtyi junkkerin ja Birgitta-rouvan suojelijaksi heidän perintöriidassaan. Tanska aloitti vuosikymmeniä kestäneen kaapparitoiminnan Itämerellä ja Suomenlahdella ja rannikkokaupunkien vainoamisen. Tähän toimintaan osallistui myös Wilhelm van dem Velde tanskalaisen kaapparilaivan päällikkönä. Hänen vävypuolensa, laivuri Hans van Eken puolestaan purjehti kauppalaivallaan Turun ja Tallinnan väliä. Vuonna 1507 van Eken joutui tanskalaisten kaapparien hyökkäyksen kohteeksi ja pelastautui laivaltaan loikkaamalle mereen ja onnistui pääsemään maihin. Laivuri van Eken ei ymmärrettävästi kovin surrut, kun sai kuulla junkkeri Wilhelmin hukkuneen laivansa mukana Bornholmin vesillä lokakuussa 1508.

1501 ja 1510 - Riidan päätös

   Uudelle vuosisadalle siirryttäessä alkaa Jacob-herran perintöriita vähitellen lähestyä loppuaan. Ensimmäisessä vaiheessa Jacob Fresen tyttären tytär Greta van Meideburg vastaanotti vuonna 1501 omasta ja äitinsä puolesta Tallinnan raadilta vaaditut myötäjäisrahat. Riidan aikana syntyneestä runsaasta kirjemäärästä tähän on otettu esimerkkinä Turun raadin laatima todistus näitten rahojen vastaanottamisesta: 1.8.1501 päivätty alkuperäinen kirje alasaksin kielellä, sen translitterointi ja suomennos löytyvät täältä.

   Tallinnan raadin perivihollisen Wilhelm van dem Velden kuolema vuonna 1508 edesauttoi ehkä sitä, että Birgitta Frese sai vastaanottaa 55 vuoden jälkeen osuutensa varsinaisesta perinnöstä. Birgitta-rouva oli tällöin kahdesti leskeksi jäänyt varmasti yli 70-vuotias sokea nainen, jolla oli enää muutama vuosi elinaikaa jäljellä Hirvensalon Friskalassa.

   Kuka sitten voitti ja kuka hävisi tässä sekavassa prosessissa? Mitään korkoa tyhjän panttina maanneista rahoista ei maksettu, joten perinnön arvo oli 55 vuoden jälkeen varmasti enää korkeintaan puolet alkuperäisestä. Gustav Donner arveleekin, että osapuolten välillä vallitsi hiljainen sopimus, ettei Wilhelm van dem Velden kaappaamista kauppatavaroista enää vaadita korvauksia. Kun tämä huomioidaan, niin Jacob Fresen vielä elossa olleet perilliset ovat voineet olla tyytyväisiä ja varsinaisiksi häviäjiksi ovat jääneet täysin sivulliset tallinnalaiset ja lyypekkiläiset kauppiaat.

- - - - - - - - - - - - -
Donner, Gustav: Kampen om Fresearvet, processmakare och våldsmän i Norden under 1400-talet. (1930)
Hausen, Reinhold: Finlands medeltidssigill, (1900)

Huldén, Lena: Frese, Birgitta Jacobintytär. Kansallisbiografia.

Kallioinen, Mika: Asken, Hans van. Kansallisbiografia.

Kuujo, Erkki: Frese, Jacob. Kansallisbiografia.

Vähäkangas, Tapio: Tuomiorovasti Hans Petrin syntyperä ja perilliset. Genos 1980/3

Diplomatarium Fennicum, http://df.narc.fi/

- - - - - - - - - - - - -

I Jacob Frese (n. 1390 – 1455) ∞ NN Hartmannsdotter

II Birgitta Frese (k. välillä 1510-16) ∞ Jürgen van Meideburg

III Greta van Meideburg (k. 1494) ∞ Hans van Asken

IV NN Hansdotter van Asken (s. 1467) ∞ Johan Henriksson Fleming

V Karin Johansdotter Fleming ∞ Jakob Hansson Skalm

VI Elisabet Skalm (k. 1584) ∞ Bertil Göransson Mjöhund

VII Margareta Mjöhund (k. >1614) ∞ Bertil Ekelöf

VIII Margareta Ekelöf (k. 1676) ∞ Clas Galle

IX Märta Galle (k.n. 1646) ∞ Johan Ramsay

X Margareta Ramsay (k. 1702) ∞ Anders Munck af Fulkila

XI Claes Munck af Fulkila (k. 1716) ∞ Helena Hästesko-Fortuna

XII Claes Göran Munck af Fulkila (1704-1761) ∞ Magdalena Rehausen

XIII Agneta Sofia Munck af Fulkila (1740-1813) ∞ Adolf von Numers

XIV Jakob von Numers (1787-1842) ∞ Beata Segersteen

XV Amalia von Numers (1807-1900) ∞ Lars Gabriel Krogius

XVI Elise Gustava Krogius (1829-1904) ∞ Edvard Engelbert Neovius

XVII Lars Neovius (1850-1916) ∞ Anna von Törne

XVIII Aino Maria Neovius (1876-1945) ∞ Arthur Hjelt (1868-1931)

Talonpoikaisarmeijan päällikkö

(lataa pdf-muodossa täältä)

Päähenkilöt esiintymisjärjestyksessä:  

Lasse Olsson . . . . . . . . . . . . . tai Lars Olofsson, (n. 1496 – 1572), sotapäällikkö (hövitsman), vouti (fogde). (Aino-mummoni esi-isä).

Erik Ryning . . . . . . . . . . . . . . ( - 1520), sotapäällikkö (hövitsman), valtaneuvos (statsråd)

Gustav Eriksson . . . . . . . . . . (1496 – 1560), alempaan aatelistoon kuuluva asemies (väpnare), kuningas Kustaa Vaasa 1523 – 1560.

Gustaf Trolle . . . . . . . . . . . . . (1488 – 1525), arkkipiispa

Erik XIV . . . . . . . . . . . . . . . . . (1533-1577), kuningas 1560 - 1568

Jöran Persson Tegel . . . . . . . (n. 1530 – 1568), Eerik XIV:n sihteeri ja valtakunnan prokuraattori

 

Gustav Eriksson puhuu taalainmaalaisille Morassa 1521
(Johan Gustav Sandberg 1836)

Vouti menettää herransa

   Lasse Olsson oli lähtöisin Itä-Göötanmaalta todennäköisesti Drothemin pitäjästä lähellä Söderköpingiä. Tammikuussa vuonna 1520, noin 24-vuotiaana hän taisteli valtionhoitaja Sten Sture nuoremman armeijassa, joka yritti torjua kuningas Kristian II:n hyökkäystä Ruotsiin. Jo maaliskuussa Ruotsi oli jo käytännössä tanskalaisten hallussa ja suuri osa maan aatelistosta tunnusti Kristian II:n Ruotsin kuninkaaksi. Näin teki myös valtaneuvos Erik Ryning, joka oli ottanut Lasse Olssonin Söderköpingin lähellä sijaitsevan Stegeborgin linnansa voudiksi. Molemmat olivat taistelleet Sten Sture nuoremman joukoissa. Erik Ryning sai yhdessä eräitten muitten aatelisten kanssa oikeuden käyttää Tukholman kuninkaanlinnaa Kristian II:n poissa ollessa.

   Erik Ryning kuului niitten aatelisten joukkoon, jotka kutsuttiin Kristian II:n kruunajaisiin Tukholmaan. Kaikki vangittiin ja jos muita syitä ei löytynyt, niin arkkipiispa Gustaf Trolle julisti mielellään heidät kerettiläisiksi ja kaikki teloitettiin Tukholman verilöylyssä marraskuun 7. – 9. päivinä.

   Lasse Olsson oli nyt isännätön ja kaiken kokemansa jälkeen hän lähti etsimään maaseudulta kapinaan halukkaita talonpoikia. Joulukuussa 1520 hän suunnisti kohti Taalainmaata, jossa hän tiesi tanskalaisten vastustajana tunnetun Gustav Erikssonin piileskelevän.


Kohtaaminen Morassa

   Tammikuussa 1521 Lasse Olsson saapui Moran kirkolle saadakseen vain kuulla, että Gustav Eriksson oli vain kahdeksan päivää aikaisemmin jatkanut pakomatkaansa Norjaan.

   24-vuotiaalla alempaan aatelistoon kuuluvalla Gustav Erikssonilla oli takanaan raskaat kokemukset tanskalaisista. Hän oli ollut Tanskan kuninkaan Kristian II:n vankina, mutta onnistunut pakenemaan ja oli astunut maihin Ruotsissa toukokuun lopussa. Tukholman verilöylyssä Gustav Erikssonin isä, kaksi setää ja muita sukulaisia teloitettiin ja kolme siskoa, äiti ja isoäiti oli viety vankeuteen Tanskaan.

   Morassa Gustav Eriksson oli turhaan yrittänyt saada taalainmaalaiset talonpojat yhtymään aseelliseen vastarintaan tanskalaisia ja heidän kanssaan liitossa olevia ruotsalaisia vastaan. Moralaiset eivät tunteneet Gustav Erikssonia eivätkä tienneet voiko hänen kertomuksiinsa tanskalaisten mielivallasta luottaa. Niinpä Gustav oli päättänyt jatkaa pakomatkaansa Norjaan, koska kuninkaan nihdit olivat jo hänen jäljillään.

   Morassa Lasse Olsson kertoi värikkäästi tanskalaisten julmuuksista ja kehotti talonpoikia noutamaan Gustav Eriksson takaisin, ”sillä, oikeamieliset miehet tarvitsevat juuri nyt itselleen johtajaa, etteivät taalainmaalaiset eivätkä muut Ruotsin asukkaat joutuisi tuhon omiksi ja hävitetyiksi” (Peder Svartin kronikka). Kaksi talonpoikaa hiihti Säleniin saakka ja he palasivat Gustav Eriksson mukanaan Moraan. Sen jälkeen tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti. Taalainmaalaiset valitsivat hänet päällikökseen ja Gustav Eriksson otti ensimmäisten joukossa palvelukseensa Lasse Olssonin, joka alusta saakka tuli olemaan yksi hänen lähimmistä ja vaikutusvaltaisimmista miehistä vapaussodan aikana.

   Kun talonpojista koostunut sotajoukko oli puhdistanut Taalainmaan kuninkaan joukoista, suuntasi Gustav Eriksson seuraavaksi Helsinglandiin ja Gästriklandiin tavoitteenaan päästä rannikolle. Sotaretken päälliköksi Gustav valitsi Lasse Olssonin. Seuraavaksi valloitettiin Västerås, josta saatiin saaliiksi huomattava määrä aseita ja ammuksia.


Taistelu arkkipiispaa vastaan

   Enköpingin lähistöllä kapinajoukot joutuivat Uppsalasta vastaan tulleitten arkkipiispa Trollen voudin joukkojen kanssa vaikeuksiin, mutta saivat karkotettua ne takaisin. Kapinalliset leiriytyivät joksikin aikaa lisätäkseen voimiaan heihin liittyvillä talonpojilla ja puoltaan vaihtaneilla sotilailla, ratsumiehillä ja aatelisilla. Uppsalassa valtaa pitävä arkkipiispa oli Gustav Erikssonin ja Lasse Olssonin vihaamien henkilöitten listan kärjessä kuningas Kristian II:n ohella.

   Peder Svartin kronikan (1558) mukaan Uppsalasta käytyjen taisteluiden aikana ”Lasse Olsson pääsi ratsullaan jo niin lähelle arkkipiispaa, että oli jo suuntaamassa peistään tätä kohti ja olisi varmaankin saanut tämän lävistettyä, ellei ratsu olisi nostanut päätään ja sen kaula osunut peitsen varteen ohjaten sen arkkipiispan perässä ratsastaneen Peder Hanssonin kylkeen vaaksan syvyyteen”. Tätä lukiessa täytyy pitää mielessä, että kronikka oli Kustaa Vaasan tilaustyö ja Lasse Olssonkin sai sanella siihen oman osuutensa vapaussodassa.

Gustaf Trolle
(Blodbadplanschen 1524)

Lääninvoudin laiskanläksy

   Loppuvuonna 1523 Lasse Olssonin ja Gustav Erikssonin (nyt Kustaa Vaasa) tiet erkanivat. Kuningas lähetti entisen sotatoverinsa voudiksi Norbotteniin tehtävänään valjastaa pohjoiset luonnonvarat valtakunnan talouden hyväksi. Sen jälkeen Lasse Olsson toimi Korsholman linnaläänin voutina Pohjanmaalla vuosina 1531-39. Hän oli yksi harvoista Kustaa Vaasan voudeista, joka omasi edes jonkinlaisen kirjoitustaidon. Voudin tehtävän mukana ei tullut läänitysmaita, joitten verotulot Lasse Olsson olisi saanut itselleen, joten hänelle maksettiin vuosipalkkaa 20 markkaa ja lisäksi hän sai vapaan ylläpidon Korsholman linnassa (lähellä nykyistä Vaasaa).

   Kustaa Vaasa rakensi Ruotsiin siihen aikaan edistyksellisen hallinnon ja hän myös valvoi tiukasti, että se toimii moitteettomasti. Vuonna 1539 kuningas yllättäen nimitti Korsholmaan uuden voudin ja perusteli tätä läänin asukkaille: ”olemme huomanneet suuria puutteita ja virheitä hänen [Lasse Olsson] tileissään niin, että emme pysty arvioimaan mikä on todellinen tilanne meille ja kruunulle kerättyjen verojen osalta, jotka teidän pohjalaisten on hoidettava”. Tukholmaan palattuaan Lasse Olsson joutuikin ikään kuin laiskanläksynä laatimaan virkakautensa kaikista tilikirjoista yhteenvedon pitäjätasolla uudelleen. Se on vanhin Suomessa säilynyt voudin tilikirja (ks. alla), sivuja siinä on 160.

Suomen linnaläänit

”Thenne efterschreffne Regenskap giorde Lasse Olsson udij Stockholm 18 dagh Septembris Anno år 39 och giorde han Regenskap fran the han försth kom och anmelde Beffalningen i Östrabottnen: som war 10 februarij anno år 31 och in tiill 20 Maij anno år 39 och Lyder Thenne Regenskap paa all upbård och uthgifft udij Penenga i Schin warur som Thenne Lasse Olsson upburit haffwer, aff Korsholms län, i otto aar umkringh aar fran aar: som här afthär föllar.”

Tämä jälkikäteen kirjoitettu tilikirja on Lasse Olssonin tekemä Tukholmassa 18. päivänä syyskuuta vuonna 1539 ja hän teki tilitykset siitä alkaen kun hän tuli ja ilmoittautui virkaansa Pohjanmaalla: se on 10. helmikuuta vuonna 1531 ja 20. toukokuuta vuonna 1539 asti ja tämä tilitys koskee kaikkia nahkatavaroina suoritettuja veroja ja maksuja rahamääräisinä, jotka mainittu Lasse Olsson on kantanut Korsholman läänissä suunnilleen kahdeksan vuoden aikana vuosi vuodelta: niin kuin tässä jäljempänä käy ilmi.

Valtapolitiikan myrskynsilmässä

   Tammikuussa 1563 Eerik XIV nimitti Lasse Olssonin jäseneksi kuninkaan lautakuntaan (Konungens nämnd), jonka kuningas oli kaksi vuotta aikaisemmin perustanut valtakunnan ylimmäksi tuomioistuimeksi. Lautakuntaa johti kuninkaan sihteeri Jöran Persson Tegel, joka toimi valtakunnan ylimpänä syyttäjänä, prokuraattorina. Eerik XIV:n ja hänen veljiensä, Kaarle-herttuan ja Juhana-herttuan, välisten kiistojen yltyessä, kuninkaan lautakunnasta tuli yhä poliittisempi väline kuninkaan mielivallan toteuttajana. Toimintansa aikana se langetti noin 300 kuolemantuomiota lähinnä kuninkaan vastustajille hallinnossa ja armeijassa, mutta läheskään kaikkia tuomioita ei pantu täytäntöön.

   Jäsenten määrä kuninkaan lautakunnassa vaihteli kuudesta yhdeksään. Pöytäkirjojen mukaan Lasse Olsson oli läsnä lähes kaikissa istunnoissa. Eerik XIV:n tavoitteena oli vähentää aateliston valtaa ja se on voinut vaikuttaa aatelittomaan säätyyn kuuluneen Lasse Olssonin valintaan. Erikoista on se, että hänen poikansa Hans Larsson (Björnram) ja vävy Anders Sigridsson (Rålamb) olivat myös lautakunnan jäseniä ja lisäksi Lasse Olssonin miniä oli Jöran Perssonin sukulaisia.

   Suhdanteet muuttuivat ja Kaarle- ja Juhana-herttuat vangitsivat Eerik-veljensä. Kuninkaan lautakunnan jäsenet ymmärsivät mitä heidän oli pakko tehdä muuttuneessa tilanteessa ja niinpä he vuonna 1567 tuomitsivat kuninkaan sihteerin Jöran Perssonin kuolemaan. Tätäkään tuomioita ei pantu ensin täytäntöön, mutta seuraavana vuonna herttuoiden vallattua Tukholman, tuomio toteutettiin erityisellä julmuudella. Lasse Olsson selvisi sillä, että hänet ”alennettiin” tavalliseen maalaistuomarin virkaan Uppsalan läänissä. Hän oli silloin 70-vuotias. Poika Hans Larsson selvisi allekirjoittamalla ensimmäisenä Suomen aateliston jäsenenä uskollisuudenvalan Juhana-herttualle. Vävy Anders Sigridsson puolestaan käytti hyväksi asemaansa Tukholman kuninkaanlinnan voutina ja avasi kaupungin portit, jolloin herttuoiden joukot saivat vallattua kaupungin ilman verenvuodatusta.

Kaarina Maununtytär, Eerik XIV ja sihteeri Jöran Persson
(Georg von Rosen 1871)

------------------------------------------------------------------------

I Lasse Olsson ~1488 – 1572 ∞ Margareta Bärens
II Hans Larsson (Björnram) till Isnäs ~1520-1571 ∞ Anna Ållongren
III Margareta Björnram ∞ Mårten Boije af Gennäs
IV Erik Boije af Gennäs 1588-1647 ∞ Anna Fleming
V Christer Boije af Gennäs -1679 ∞ Christina Sabelstjerna
VI Otto Ernst Boije af Gennäs ∞ Anna Grubbe
VII Otto Christer Boije af Gennäs 1700-1766 ∞ Juliana Sabelhjärta
VIII Hedvig Juliana Boije af Gennäs 1723-1795 ∞ Fredrik Adolf Ramsay
IX Christina Juliana Ramsay 1746-1829 ∞ Carl Reinhold von Essen
X Hedvig Sofia von Essen 1765-1808 ∞ Johan Reinhold von Törne
XI Johan Ulrik von Törne 1806-1870 ∞ Fredrika Juliana von Essen
XII Anna Lovisa von Törne 1853-1933 ∞ Lars Neovius
XIII Aino Maria Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt

--------------------------------------------------------------------------

Nils Ahnlund: Lars Olofsson (Björnram), Svenskt biografiskt lexikon (artikel 1924)

Pohjanmaan voutikuntien tilejä – Tilikirja 1531-1539; Kansallisarkisto (KA4529)

Wikipedia: Lasse Olsson, Erik Ryning, Gustav Vasa, Gustaf Trolle, Jöran Persson, Gustav Vasas öden och äventyr i Dalarna, Gustav Vasas befrielsekrig, Konungens nämnd

Vasaloppets historia: https://www.vasaloppet.se/om-oss/historia/

Kaappari Suomenlahdella

 

Ruotsalainen kaapparilaiva.

(Axel Nelsonin piirros kirjassa Seppo Aalto: Sotakaupunki )

   Tämän artikkelin päähenkilö on eräs Aino-mummon esi-isistä: Hans Larsson Björnram († 1571). Noin viidenkymmenen vuoden pituisen elämänsä aikana hän ehti palvella kolmea Ruotsin kuningasta 1550- ja 1560-luvuilla. Pääasiassa voutina, merellä ja rannikkolaivaston komentajana, mutta kuninkaat lähettivät hänet myös diplomaattisiin erityistehtäviin.

Kuninkaankartanon vouti

   Kustaa Vaasan perustettua Helsingin kaupungin vuonna 1550 hän määräsi lisäksi, että sen suojaksi on rakennettava linnoitus Vantaanjoen suun kahden kosken väliselle saarelle (nyk. Kuninkaankartanonsaari). Vuonna 1553 kuningas nimitti Hans Larssonin kuninkaankartanoksi supistuneen linnan voudiksi.

Helsingin kuninkaankartano
(Piirros Jaana Mellanen ja Markku Heikkinen. Helsingin kaupunginmuseo)

   Ennen Helsinkiä Viipuri oli Ruotsin ainoa kauppakaupunki Suomenlahden rannalla. Tuottoisaa Venäjän kauppaa hallitsivat Tallinna ja Narva. Kustaa Vaasan Helsingille suunnittelema rooli oli toimia Tallinnan kilpailijana. Se ei vain oikein tahtonut onnistua; tanskalaiset ja lyypekkiläiset kauppalaivat suuntasivat edelleen mieluummin Tallinnaan. Lisäksi harvojen Helsinkiin suuntaavien laivojen riesana olivat merirosvot, jotka olivat pääasiassa lyypekkiläisiä. Kaikki kuitenkin tiesivät heidän toimineen Tallinnan laskuun, eräänlaista sen ajan hybridivaikuttamista siis.

   Vouti Hans Larsson ei ollut toimettomana; idästä suuntautuvan uhan varalta kuninkaankartanossa oli varusväkeä sekä mm. 12 tykkiä ja 10 hakapyssyä. Lisäksi hän alkoi oma-aloitteisesti rakentaa rannikkolaivastoa, jolla merirosvot saataisiin kuriin. Tästä kuningas oli hyvillään, varsinkin kun rahat otettiin Helsingin asukkailta ja porvareilta. Björnramista tuli rannikkolaivaston komentaja, amiraali. Hänen komennossaan olleet alukset eivät olleet suuren suuria, mutta ketterinä ne toimivat hyvin saaristossa (ks. kuva skärbåt eli roslagsbåt). Vaikka lyypekkiläisalukset eivät uskaltautuneetkaan saaristoon, niin kuninkaankartanossa oli vuonna 1559 19 saksalaista vankia.

Skärbåt (Wikipedia)

   Saaristolaivasto näkyi ja vaikutti huomattavasti helsinkiläisten elämään. Satama oli laivaston tukikohta ja talvehtimispaikka. Alukset saivat laivamuonansa kuninkaankartanon makasiineista, joihin sitä toimitettiin maaseudulta ja Viikistä kruunun latokartanosta. Talvehtivia laivoja oli lähes parikymmentä ja niitten miehistöjen yhteenlaskettu määrä ylitti Helsingin kaupungin väkiluvun. Merimiehet olivat eräänlaisessa jokavuotisessa linnaleirissä, jonka ylläpito oli kaupungin asukkaille suureksi rasitukseksi. Vuonna 1571 Helsingistä muonituksen saaneet laivat olivat Råbocken, Calmar Falken, Duvan, Calmar Barken, Brommaren, Nyköping Barken, Blå Duvan, Enhöringen, Lybska Hiorten, Wiborgz Morian, Roosen, Stålnebben, Westerviks Barken, Finske Mempnon, Stor Rödhunden, Flygande Serpenten. Ainakin jotkut laivoista oli rakennettu Helsingissä ja Flemingien laivaveistämöllä Siuntion Kalvössä.

Vouti Björnramin kuja Viikin Latokartanossa

Neuvottelija Tallinnassa

 

 Erik XIV:n noustua valtaan vuonna 1560 hän alkoi välittömästi toimia Suomenlahden saamiseksi Ruotsin sisämereksi ja siellä käytävä kauppa Ruotsin valvontaan. Kuningas lähettikin Viipurin käskynhaltijan Klas Kristersson Hornin ja Hans Larsson Björnramin hänen lähimpänä miehenään Tallinnaan tehtävänä saattaa se Ruotsin hallintaan. Lähettiläiden sitkeyden ja neuvottelutaitojen tuloksena Tallinnan kaupunki vannoi uskollisuudenvalan Ruotsin kuninkaalle kesäkuussa 1561. Tyytyväisenä tulokseen kuningas Erik myönsi Björnramille aateliskirjeen ja vaakunakirjeen (kolme karhunkäpälää) sekä lahjoitti hänelle läänityksiä Itä-Uudeltamaalta.

   Kruunun Björnramille myöntämät privilegiot ratifioitiin Norrköpingin valtiopäivillä elokuussa 1561. Hän oli itse paikan päällä ja käytti kaiken suostuttelutaitonsa saadakseen itselleen mahdollisimman hyvät edut. Kuningas Erik joutuikin myöhemmin Tallinnan raadin lailla tuskailemaan, että hänet oli käytännöllisesti katsoen pakotettu allekirjoittamaan.


Kaappari Suomenlahdella

   Erik XIV:n Suomenlahtea koskevan suunnitelman esteenä oli enää venäläisten hallussa oleva Narva, jonne tanskalaiset ja lyypekkiläiset kauppa-alukset edelleen suuntasivat ohittaen ruotsalaisten haltuun joutuneen Tallinnan. Kuningas asetti saarron Narvan meriliikenteelle ja sitä valvomaan hän määräsi Hans Larsson Björnramin johtaman eskaaderin. Laivastolla oli nyt käytössään karakkeja, kolmimastoisia Itämeren merenkulkuun suunniteltuja aluksia.

Karakki
(Sjöhistoriska museet, Stockholm)

   Narvan saarron valvonta merkitsi käytännössä kaikkien Narvaan pyrkivien kauppa-alusten kaappausta ja hinaamalla tai pakottamalla siirtämistä Helsingin satamaan. Vuonna 1562 Björnramin tiedetään kaapanneen 30 pääasiassa lyypekkiläistä kauppa-alusta. Lastit purettiin kuninkaankartanon makasiineihin ja laivat päästettiin tyhjinä palaamaan lähtösatamiinsa. Kerääntyneestä saaliista Björnram kuittasi oman osansa, joka oli 1/8 lastin arvosta. Loput rahdattiin Tukholmaan, jossa tavarat kirjattiin kruunun tileille (kaperiräkenskaper). Ohessa yksi aukeama tällaisesta tilityksestä, jolle on kirjattu karhun, ketun, saukon ja näädän turkkeja. Vielä vuonna 1568 Björnram johti 18 ruotsalaisaluksen laivastoa, joka puhdisti Tallinnan edustan puolalaisista kaapparilaivoista, joista osa vallattiin ja osa pääsi pakenemaan.

Kaperiräkenskaper 1562

(Riksarkivet, Stockholm. Kuva: Mikko Huhtamies)

Amiraalin retket Turkuun ja Älvsborgiin

   Kaapparitoiminnan ohella Hans Björnram osallistui muihinkin Ruotsin valtakunnan levottomuuksiin. Kuningas Erikin ja Juhana-herttuan välirikossa vuonna 1563 Björnram asettui epäröimättä kuninkaan puolelle ja johti eskaaderinsa Turun linnan edustalle ja esti näin Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican pakenemisen meritse.

   Kesäkuussa 1565 kuningas Erik määräsi Björnramin laivastoineen osallistumaan Älvsborgin linnan piiritykseen. Kuninkaan toiveena oli saada lamaantuneisiin ruotsalaisjoukkoihin tällä tavalla liikettä. Käskysuhteissa tapahtuneitten sekoilujen jälkeen Björnram palasi kuitenkin jo syksyllä talviteloille Helsinkiin ja Älvsborg jäi edelleen tanskalaisten haltuun.

Neuvottelija Moskovassa
   Erik XIV oli ilmeisesti pannut merkille Hans Björnramin neuvottelutaidot Tallinnassa ja aateliskirjeensä ratifioinnissa vuonna 1561. Niinpä kuningas ajatteli, että siinä hänellä on sopiva mies lähetettäväksi Moskovaan neuvottelemaan tsaari Iivana IV:n kanssa (Iivana Julma). Hans Larsson Björnram kävi Moskovassa kahdesti ja Iivana alkoi jo kutsua kaimaansa tuttavallisesti ”Ivan Lavrentjev”. Jälkimmäisellä matkalla vuonna 1566 Björnram sekaantui erääseen erikoiseen episodiin Ruotsin historiassa. Tsaari nimittäin antoi hänen välitettäväkseen viestin, jossa tsaari vaati vangittuna olleen Katariina Jagellonican luovuttamista Venäjälle. Kun tästä nousi Ruotsissa häly, Iivana vieritti syyn Björnramin harteille väittäen hänen kertoneen Juhana-herttuan kuolleen ja ajatuksen Katariina Jagellonican luovuttamisesta olleen Björnramilta lähtöisin.

Maanomistaja
   Hans Larsson Björnram kartutti määrätietoisesti maaomaisuuttaan elämänsä aikana ja sitä kertyikin huomattava määrä. Björnramin molemmat puolisot, Anna Ållongren ja Ingeborg Boije kuuluivat valtakunnan merkittävimpiin sukuihin ja kummallakin oli huomenlahjana maaomaisuutta. Anna Ållongrenin mukana tuli hänen äidiltään Isnäsin säteritila Pernajasta sekä rälssitilat Kreppelby ja Haga Porvoossa. Isnäsistä muodostui Björnramin kotikartano ja hän alkoi käyttää allekirjoitusta Hans Larsson till Isnäs.
   Ingeborg Boijen mukana tuli Boen kartano Porvoossa. Aateloinnin yhteydessä kuningas lahjoitti läänityksiä Sävträskissä Liljendalissa (170 savua) ja Märlaxissa Pyhtäällä (97 savua). Lisäksi hän osti verotiloja suuren määrän niin, että omisti yhteensä 83 lampuotitilaa Porvoossa, Pernajassa, Sipoossa, Helsingin pitäjässä, Janakkalassa ja Viipurin maalaiskunnassa. Hän omisti myös kivitalon Tukholmassa Österlånggatanin varrella.
   Maatilojen ostojaan Björnram rahoitti omin luvin kruunulta ottamillaan lainoilla, joiden pantteina ostettu maaomaisuus toimi. Muutama vuosi Björnramin kuoleman jälkeen Juhana III totesi hänen menneen liian pitkälle: ” han har utan vårt lov och tillstånd köpt och tillägnat sig en hop våre och kronones skattehemman av Finland”. Suurin osa maatiloista otettiinkin kruunun haltuun vuonna 1576, mutta kuningas jätti leskelle kuitenkin 30 maatilaa.

Heraldisia kiemuroita

 

   Hans Björnramin isä oli lähtöisin Länsi-Göötanmaalta ja hän kuului vanhaan ruotsalaiseen rälssisukuun. Kuten edellä todettiin, Kustaa Vaasa palkitsi Björnramin tekemät palvelukset aateloimalla hänet vuonna 1561. Vaakunakirjeen kuvaus: Delad i guld och blå, i första fältet tre bjälkvis ordnade svarta björnramar. Hans Björnramin kolme poikaa kuolivat jo lapsina, joten tämä aatelissuku sammui jo kymmenen vuoden kuluttua. Sen takia sukua ei koskaan introdusoitu vuonna 1626 perustettuun Ruotsin Ritarihuoneeseen, eikä vaakunaa näin ollen löydy Tukholman Riddarhusetin seinältä. Sen sijaan vaakuna löytyy Björnramin kotipitäjän Pernajan kirkon ikkunassa lasimaalauksena. Siinä vaakunan rakenne vastaa 1500-luvun vaakunakirjettä, kun taas nykyisin yleisempi versio on rakenteeltaan virheellinen; siinä kolme karhunkäpälää on sijoitettu yhdestä kentästä koostuvaan kilpeen, kaksi vierekkäin ja kolmas niitten alla.

   Suomessa vaikutti 1500-luvulla toinenkin Björnram-niminen aatelissuku; vanha suomalainen rälssisuku Karjaan Domargårdista. Domargårdin Björnramien toinen säteritila Ånäs sijaitsi Pernajan naapuripitäjässä Pyhtäällä mikä aiheutti ilmeisesti jo aikoinaan sekaannusta, koska Hans Björnram lisäsi allekirjoitukseensa usein tarkennuksen till Isnäs. Domargårdin Björnram-suvun vaakuna oli hieman erilainen, siinä on punaisella pohjalla neljä karhunkäpälää, jotka on sijoitettu kahden, ristikkäisen sotavarstan rajaamille vaakunan osille. Domargårdin aatelissuku eli pitempään ja se introdusoitiin Riddarhusetiin numerolla 300. Sekin sammui jo vuonna 1676.

   Aino-mummon kannalta molemmat Björnram-suvut ovat merkittäviä, hän polveutuu kummastakin. Isnäs-suvusta polveutuminen on esitetty tämän kirjoituksen lopussa. Domargård-suvusta polveutuminen on esitetty jo aikaisemmin Aino-mummon skottilaisia juuria koskevan kirjoituksen yhteydessä (ks. täältä).

--------------

Seppo Aalto: Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639. 2012

Nils Ahnlund: Hans Larsson Björnram, Diplomat, Krigare, Ämbetsman. Svenskt biografiskt lexikon, Riksarkivet.
Adelsvapen.com: Björnram – Isnässläkten.
Europeana Heraldica, Kansallisarkiston heraldinen tietokanta.
Mikko Huhtamies: Hyökkäys rannikolle – Uusimaa viholliskohteena ja sodan tukialueena 1570-luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 3/2022.
Mikko Huhtamies: Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa. Helsinki 2022.
Henrik Impola: Frälset och dess rusttjänst i Finland på 1500-talet. 2011
Antti Manninen: Hans Larsinpoika Björnram palveli kolmea kuningasta 1500-luvulla. HS 2007
Veli-Matti Syrjö: Björnram, Hans Larsinpoika. Kansallisbiografia.
----------------

I    Hans Larsson Björnram till Isnäs ~1520-1571 ∞ Anna Ållongren
II   Margareta Björnram ∞ Mårten Boije af Gennäs
III  Erik Boije af Gennäs 1588-1647 ∞ Anna Fleming
IV  Christer Boije af Gennäs -1679 ∞ Christina Sabelstjerna
V   Otto Ernst Boije af Gennäs ∞ Anna Grubbe
VI  Otto Christer Boije af Gennäs 1700-1766 ∞ Juliana Sabelhjärta
VII Hedvig Juliana Boije af Gennäs 1723-1795 ∞ Fredrik Adolf Ramsay
VIII Christina Juliana Ramsay 1746-1829 ∞ Carl Renhold von Essen
IX  Hedvig Sofia von Essen 1765-1808 ∞ Johan Reinhold von Törne
X   Johan Ulrik von Törne 1806-1870 ∞ Fredrika Juliana von Essen
XI  Anna Lovisa von Törne 1853-1933 ∞ Lars Neovius 

XII Aino Maria Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt

Skotteja

 

Ramsay- ja Forbes-klaanien tartaanit

   Aino-mummon esivanhempien joukosta löytyy monia aatelisia sukuja. Hänen äitinsä oli von Törne ja äidinäiti von Essen. Aikoinaan aateliset tapasivat mennä naimisiin toisten aatelisten kanssa, joten jos esivanhemmissa tulee vastaan yksi aatelissuku, niin melko varmasti ne eivät jää siihen. Aino-mummollakin tulee seuraavissa kahdessa sukupolvessa vastaan vielä viisi muuta aatelissukua, joukossa Skotlannista tullut Ramsay-suku. Sitä seuraavasta sukupolvesta löytyy Stuart-suvun edustaja ja 1600-luvulle mentäessä Forbes-suku sekä 1500-luvun loppupuolelta Teet-suku. Näitten neljän aatelisen skottisuvun vaakunat koristavat Riddarhusetin seiniä Tukholmassa.

   Suomalaisten keskuudessa sukuyhteydet Skotlantiin eivät ole mitenkään poikkeuksellisia; suurvalta-aikana Ruotsiin ja myös Suomeen hakeutui lukuisia skotteja; kauppiaita, laivanrakentajia jne. Mutta ennen kaikkea he olivat sotilaita kuten edellä mainittujen neljän skottisuvun kohdalla. Arvellaankin noin 30.000 skotin palvelleen Ruotsin armeijassa rivimiehistä aina kenraaleihin ja sotamarsalkkaan asti. 1500-luvulla Vaasa-kuninkaat tarvitsivat sotilaita niin Kalmarin unionin palauttamiseen pyrkivää Tanskaa vastaan kuin toistuviin sotiin Venäjällä, Baltiassa ja Puolassa. Huomattava osa heistä jäi pysyvästi asumaan Ruotsiin ja myös Suomeen. Jotkut ansioituivat niin, että heidät palkittiin kuninkaan lahjoitusmailla. Skotlantilaista taustaa pidettiin myös sosiaalisessa kanssakäymisessä ansiona, ja monet edulliset naimakaupat edistivät skottien vaivatonta integroitumista ruotsalaisen yhteiskunnan jäseniksi.

Ramsay

  

        Suomen Ramsay-suku                                  Dalhousie Castle

        (Ritarihuone, Helsinki)

   Vuonna 1124 Skotlannin kuningas David otti avukseen normannilaisa aatelismiehiä, joukossa Symon de Ramesie, jota pidetään Ramsay klaanin kantaisänä. 1200-luvulla klaani oli jakautunut jo viiteen haaraan, joista tässä seurataan Ramsay of Dalhousien haaraa.

    Ensimmäiset Suomeen asettuneet Ramsayt olivat kapteeni Alexander Ramsay (s. noin 1520 k. 1576) ja hänen poikansa ratsumestari Hans Ramsay. He kuuluivat Dalhousien Balnabreich-sukuhaaraan. Palkkioksi kuningas lahjoitti heille maatiloja Somerolta ja Elimäeltä. Vuonna 1809 Suomen tullessa suuriruhtinaskunnaksi Suomessa asuva Ramsay-suku otettiin myös Suomen Ritarihuoneeseen vapaaherralliseen säätyyn. Ramsay-suku elää ja vaikuttaa edelleen Suomessa.

Aino-mummosta Ramsay-klaaniin johtava esipolvien sukulinja löytyy täältä.

Stuart 

Adelsvapen Stuart 
(Riddarhuset Stockholm)

   Aino-mummon sukuyhteys Stuart-sukuun ei ole yhtä selvä, mutta hyvinkin todennäköinen. Vuonna 1758 Sysmässä syntyi avioton tyttölapsi, joka kasteessa sai nimen Frederika Wrangel (myöh. Neovius). Hänen äitinsä oli aatelinen Ebba Tandefelt, joka oli naimisissa vänrikki Johan Wrangelin kanssa. Kirkonkirjoissa isäksi on kuitenkin merkitty luutnantti Stuart. Valitettavasti etunimi puuttuu. Suomen joukko-osastoissa ei palvellut yhtään Stuart-nimistä upseeria eikä Suomessa asunut Stuart-nimisiä. Ruotsista heitä kuitenkin löytyy, sopivia ehdokkaita peräti neljä upseeria. Kaikki Ruotsin Stuartit ovat Ruotsiin vuonna 1565 tulleen Hans (Johannes) Stuartin jälkeläisiä. Skotlannin kuningas Jaakko VI, itsekin Stuart, lähetti Ruotsin Juhana III:lle Hans Stuartia koskevan sukuperätodistuksen, jossa hänen todistetaan kuuluneen Stuart-klaaniin, mutta sen tarkempi sukuyhteys jäi epäselväksi. Aino-mummon esipolvilinja tähän tuntemattomaan luutnantti Stuartiin löytyy täältä.

Forbes

  

      Forbes-vaakuna                         Corsindae House

     (Myrskylän kirkko)

   Forbes-klaani on kotoisin Skotlannin ylämaalta, Aberdeenshiren alueelta. Klaanilla on ollut merkittävä osa Skotlannin historiassa ja Skotlannin kuningaskunnan nousussa. Klaanin kantaisänä pidetään John Forbesia, joka sai lordin arvon vuonna 1272.

   Uskonpuhdistuksen tullessa Skotlantiin 1500-luvulla klaanit ryhmittyivät sen mukaisesti. Yhdessä muiden protestanttisten klaanien kanssa Forbesit kävivät ankaria taisteluita katolisia klaaneja vastaan. Tämä on ollut varmaankin taustalla, kun eräät Forbesit värväytyivät sotilaiksi Ruotsiin taistellakseen vastauskonpuhdistusta vastaan Puolassa ja Liivinmaalla. Mecklenburgissa vuonna 1568 syntynyt ratsumies Enevald Forbes taisteli porvoolaisen ratsumestari Anders Boijen lippueessa. Lippueen palatessa 1590-luvulla kotiseudulleen Itä-Uudellemaalla Forbes tuli heidän mukana. Edullisten naimakauppojensa avulla Enevald ja hänen poikansa saivat haltuunsa maatiloja Porvoosta ja Myrskylästä, jota Forbesit pitivät asuinpaikkanaan suvun sammumiseen asti 1700-luvun alussa.

   Suomen Forbes-suku kuului klaanin Corsindae-sukuhaaraan. Forbesien kautta Aino-mummon esipolvet Skotlannissa haarautuvat muihinkin merkittäviin klaaneihin, kuten Douglas, Stewart ja Bruce (ks. oheisen kaavio), joitten sukulinjat tunnetaan aina 1000- ja 1100-luvuille saakka. Tarkemmat tiedot kaavion henkilöistä ja Aino-mummoon johtavasta polveutumislinjasta löydät täältä.

 

Teet

Adelsvapen Teet
(Riddarhuset Stockholm)

   Lopuksi vielä yksi suku, jota Aino-mummon elinaikana ja pitkään sen jälkeenkin vielä pidettiin skotlantilaistaustaustaisena aatelissukuna Suomessa. Kyseessä on vanha pernajalainen Teet-suku, josta Tetom niminen kylä ja kartano on saanut nimensä. Tetom sijaitsee aivan Creutzien Malmgårdin naapurissa ja nämä suvut ovat sidoksissa toisiinsa 1500-luvulla tehtyjen avioliittojen kautta.

   Tarina suvun taustasta löytyy yleisesti Ruotsin ja Suomen aatelisia käsittelevissä teoksissa aina 1950-luvulle saakka samoin kuin Itä-Uuttamaata käsittelevissä paikallishistorioissa. Teet-suvun merkittävyydestä huolimatta heidän maatilansa Pernajassa oli vielä 1600-luvun alussa tavallinen veroa maksava perintötila. On mahdollista, että skottilaisilla aatelisyhteyksillä on yritetty vaikuttaa suvun aatelointiin ja maatilan muuttamiseksi verovapaaksi rälssitilaksi. Tämän päivän historiantutkijat suhtautuvat skottitaustaan kriittisesti ja epäilevät dokumenttien aikanaan laaditun tarkoitushakuisesti. Olivat perusteet aateluudelle legendaa tai ei, niin tässä onnistuttiin; Teet-suku aateloitiin vuonna 1652. Suku sammui 1799.

--------------

Adelsvapen.com

Brandt, Johan: Sköldemärken i Mörskom kyrka, SukuForum 2010.

Brummer, Wilhelm: Pää- ja esipolvivaakunat. Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa, toimittaneet Antti Matikkala & Wilhelm Brunner. 2011

Carpelan, Tor: Ättartavlor för de på Finlands riddarhus inskrivna ätterna. Helsingfors 1954.

von Christierson, Carl-Thomas: Skotlantilaisia vaakunoita Suomen ritarihuoneella – totta vai tarua? Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa, toimittaneet Antti Matikkala & Wilhelm Brummer. 2011

Donner, Otto: Scottish Families in Finland and Sweden. Helsingfors 1884.

Elgenstierna, Gustaf: Svenska adelns ättartavlor, 1925

Impola, Henrik: Frälset och dess rusttjänst i Finland på 1500-talet, 2011

Kansallisarkisto: Savon rykmentin pääkatselmusrullat ja palkkaluettelot 1731-1770.

Kansallisarkisto: Digitoidut kirkonarkistot. http://digi.narc.fi/digi/

van de Pas, Leo: Genealogics. www.genealogics.org

The Peerage: http://www.thepeerage.com/index.htm

The Scots Peerage: https://archive.org/details/scotspeeragefoun03pauluoft/page/87/mode/1up

Ramsay, Jully: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, 1909-1916

Sjöström, Mikael: Valokuvia Myrskylän kirkon aatelisvaakunoista.

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys: Digitoidut kirkonarkistot. http://www.sukuhistoria.fi/

Söderström, Eric: Translitteroitu Forbes perheraamattu. Genos 28/1957.

Vuorela, Juha: Skotit Pernajassa. http://juhansuku.blogspot.fi/2009/01/skotit-pernajassa.html

Åström, Sven-Erik: “Tait of Pirn”-sägnen i socialhistorisk belysning. Historiska och litteraturhistoriska studier 40.

 

Valomerkkejä Marsiin

 

Giovanni Schiaparellin laatima kartta Marsin kanavista.
(Wikipedia)

   Mummoni isoisä kenraalimajuri Edvard Engelbert Neovius (1823-88) toimi matematiikan, topografian sekä paikkaintiedusteluopin eli suunnistuksen ja tähtitieteen opettajana Haminan kadettikoulussa. Lisäksi hän oli 1860-luvulla jäsenenä komiteoissa, joiden tehtävänä oli suunnitella metrijärjestelmään ja omaan rahayksikköön siirtyminen Suomessa. Oppilaittensa keskuudessa Neoviusta kutsuttiin nimellä Newton.

   Vuonna 1875 Edvard Neovius julkaisi kirjan nimeltään Vår tids största uppgift. Siinä hän julistaa aikakautensa suurimmaksi tehtäväksi yhteydenoton Marsin asukkaisiin. Hän kuvailee tehtävään tarvittavan universaalin kielen rakennetta sekä viestienvaihtoa varten rakennettavaa valonheitinjärjestelmää. Kirja herätti aikanaan suurta huomiota ja se käännettiin saksaksi, venäjäksi sekä ranskaksi.

Edvard Engelbert Neovius                        Vår tids största uppgift 
(Oma albumi)                                              (Oma kuva)

   Emme ole yksin maailmankaikkeudessa

   Omana aikanaan Neoviuksen ajatus yhteydenotosta marsilaisiin ei ollut niin outo kuin nykyään voisi kuvitella. 1800-luvulla ja jo sitä ennenkin monet tunnetut tähtitieteilijät ja luonnonfilosofit pitivät selvänä maan ulkopuolisten älykkäiden sivilisaatioiden olemassaoloa, myös omassa aurinkokunnassamme. Edvard Neovius seurasi tiiviisti tähtitieteen voimakasta kehitystä 1800-luvun aikana ja kannatti tähtitieteilijä William Herschelin näkemystä, että astronomiaa tutkimalla ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin, että meitä maan asukkaita ympäröivä suurenmoinen luojan rakennelma kuuluu myös muitten elävien olentojen suvuille.

   Neovius kehuu ja siteeraa paljon myös fyysikko ja luonnonfilosofi Hans Christian Ørstedin näkemyksiä siitä, että maailmankaikkeudessa vallitsee vain yksi yhtenäinen älyllinen järjestelmä, joka perustuu kaikkialla yhdelle ja samalle hengelliselle ja materiaaliselle pohjalle, vaikka älyllisten olioitten ilmenemismuodot voivat olla hyvinkin erilaiset. Näin ollen ajatusten vaihto olioitten välillä on mahdollista, kunhan vain löydetään yhteinen kieli ja tekninen keino sillä laadittujen viestien välitykseen. Niitten rakentamisen Edvard Neovius otti tehtäväkseen.

   Eräät tähtitieteilijät olivat 1800-luvun alussa kaukoputkella havainneet Marsissa tummia viivamaisia kuvioita. Niitten uskottiin olevan älyllisten olentojen rakentamia kanavia. Neoviukselle oli siis luonnollista valita yhteydenoton kohteeksi noitten kanavien rakentajat.


Yhteydenottotekniikka

   Yhteydenoton välineeksi tarvitaan riittävän voimakas valolähde, josta voidaan muodostaa valomerkkejä, jotka koostuvat kestoltaan ja intervalleiltaan toisistaan poikkeavista jaksoista. Maapallolta lähtevien valomerkkien voimakkuus ja se miten pitkälle avaruuteen ne leviävät, riippuu valonheittäjien määrästä. Se taas riippuu siitä minkälaisiin rahallisiin sijoituksiin maapallon hallitukset ovat valmiita. Neovius laski, että valomerkkien lähettämiseen Marsiin tarvitaan 22.500 valonheittäjää. Kukin niistä on varustettava erityisellä kellokoneistolla, jolla kaikkien valot saadaan kohdistettua samanaikaisesti samaan pisteeseen avaruudessa. Lisäksi pitää olla henkilökuntaa ylläpitämässä laitteistoja. Väkeä tarvitaan myös teleskooppeihin päivystämään Marsista saapuviin vastauksiin.

   Neovius laski järjestelmän kustannuksiksi 50 miljoonaa frangia. Sitä hän ei pitänyt ongelmana: maailmassahan tuhlataan suunnattomia summia merkityksettömiin tarkoituksiin. Jesuiittaveljeskunnan omaisuuskin oli 1.000 miljoonan frangin arvoinen, kun taas Neoviuksen järjestelmän kustannukset vaivaiset kahdeskymmenes osa siitä. Sitä paitsi Neovius uskoi järjestelmänsä mahdollistavan sellaisten viestien rakentamisen, jossa marsilaiset kuvailisivat omaa elämäänsa ja kasvien ulkonäköä sekä Marsin maisemia ja luontoa. Tällaisilla kuvilla olisi Maassa suuri kaupallinen arvo.

   Neovius pohti pitkään marsilaisten olioitten fysiologiaa. Onko heillä tarpeeksi hyvä näköaisti Maasta lähetettyjen valomerkkien havaitsemiseksi? Hän päätyy siihen, ettei tästä koidu ongelmaa sillä, jos marsilaiset ovat tarvittavalla älyllisellä tasolla ymmärtämään viestejä, niin he eivät olisi voineet kehittyä sille asteelle ilman hyvää näköaistia.

Universaali kieli

   Neoviuksen mielestä ajatusten vaihto Maan ja Marsin asukkaiden välillä on mahdollista, kunhan rakennetaan universaali merkkijärjestelmä, jonka pohjalle laaditaan universaali kieli. Kirjassaan hän esittää suunnittelemansa merkkijärjestelmän, joka perustuu lähetettyjen valosignaalien intervalleihin, niitten välisten taukojen pituuksiin ja signaalien voimakkuuden vaihteluihin. Koska valosignaaleja ei pysty havainnollisesti kuvaamaan kirjallisesti, Neovius korvaa ne kirjassaan numero- ja kirjainsymboleilla ja korostaa, ettei symboleilla ole mitään tekemistä minkään aiemmin käytössä olleen kielen kanssa.

   Merkkijärjestelmää käyttäen voidaan logiikkaan ja kielitieteeseen perustuen laatia tieteellisesti universaaleja lausekkeita ja viestejä. Niitten alussa yksinkertaisilla elementeillä selvitetään ne käsitteet, joita viestien loppuosassa käytetään. Viestien tulee alkuosassa tarjota välineet niitten loppuosan tulkitsemiseen universaalilla tavalla ja tällä tavalla viestien tulkinta samalla opettaa tulkitsijaa ymmärtämään viesteissä käytettyä universaalia kieltä.


Ensimmäinen viesti

   Kirjassaan Neovius esittää yksityiskohtaisesti ensimmäisen marsilaisille lähetettävän viestin. Sen piti herättää vieraitten olioitten huomio ja heitä olisi pyydettävä vastaamaan samanlaisia valomerkkejä lähettämällä. Aivan ensimmäiseksi viestin alussa esitetään viesteissä käytettävät numerot 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 7. Tästä voi päätellä, että Neovius käyttää lukujen ilmaisuun oktaali- eli kahdeksanlukujärjestelmää. Sitten viestissä määriteltiin peruslaskutoimitukset: yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskut sekä epäyhtälöt oktaalijärjestelmällä. Sen jälkeen siirryttiin trigonometriaan, jossa perusasioittenkin käsittelyssä on tunnettava piin (π) arvo. Koska ympyrää ja sen kehää ja halkaisijaa ei vielä viestissä tunnettu, Neovius määritteli piin likiarvon tarkentuvilla epäyhtälöillä ja jakolaskuilla kolmen numeron tarkkuudella. Sitten voitiinkin jo marsilaisille kertoa mitä merkkejä viestissä käytetään ympyrän kehästä, halkaisijasta, säteestä ja pinta-alasta sekä pallon pinta-alasta ja tilavuudesta. Näillä eväillä voitiinkin sitten siirtyä kuvaamaan aurinkokuntaa; ovathan aurinko ja planeetat vain erikokoisia palloja. Maapallolle ja Marsille määriteltiin omat merkkinsä niitten ja auringon suuruuksien suhteilla. Sitten jo tunnettujen merkkien avulla määriteltiin kaksi uutta merkkiä, joista toinen oli 669 kertaa suurempi kuin toinen. Tästä marsilaisten olisi pitänyt päätellä, että kyseessä olivat vuosi ja vuorokausi; Marsin vuosi kun on 669:n Marsin vuorokauden pituinen. …. Näin viesti jatkuu ja uusia käsitteitä syntyy entisten jatkoksi.

   Neovius antoi ensimmäisen viestinsä matemaatikko ja yliopiston rehtori Lorenz Lindelöfille selvitettäväksi. Lindelöf selvisi tehtävästä. Minäkin otin haasteen vastaan ja yritin samaa. Aika pitkälle pääsinkin, joten voidaan todeta marsilaisilta vaadittavan vain lukion pitkän matematiikan hallinta Neoviuksen viestien avaamiseen.


Marsin kanavat häviävät

   Neoviuksen kirjan julkaisusta kului toistakymmentä vuotta, kun uudet havainnot Marsista veivät pohjan koko ajatukselta viestienvaihdosta marsilaisten kanssa. Vuoden 1888 Marsin opposition aikana saatiin tehtyä tarkkoja havaintoja ja kanavien todettiin olleen vikoja kaukoputkissa. Ajatus älyllisestä elämästä maailmankaikkeudessa ja sen etsintä eivät sen sijaan lakanneet ja Neoviuksen lailla mietitään edelleen sitä, miten vieraan sivilisaation olentoja tulisi tervehtiä ( ks. Voyager I ja SETI.)

---------------------------------------------------------

Raimo Lehti: Neovius oli unohdettu pioneeri. Yliopisto-lehti 1/1994
Edvard Neovius: Vår tids största uppgift. 1875. Käännetty saksaksi, venäjäksi ja ranskaksi.
Siukonen, Jyrki: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria. 2003
Hans Christian Ørsted: Anden i naturen. 1850

---------------------

I Edvard Engelbert Neovius 1823-1888 ∞ Elise Krogius
II Lars Neovius (Lauri Nevanlinna) 1850-1916 ∞ Anna von Törne
III Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt