tiistai 26. heinäkuuta 2022

Valomerkkejä Marsiin

 

Giovanni Schiaparellin laatima kartta Marsin kanavista.
(Wikipedia)

   Mummoni isoisä kenraalimajuri Edvard Engelbert Neovius (1823-88) toimi matematiikan, topografian sekä paikkaintiedusteluopin eli suunnistuksen ja tähtitieteen opettajana Haminan kadettikoulussa. Lisäksi hän oli 1860-luvulla jäsenenä komiteoissa, joiden tehtävänä oli suunnitella metrijärjestelmään ja omaan rahayksikköön siirtyminen Suomessa. Oppilaittensa keskuudessa Neoviusta kutsuttiin nimellä Newton.

   Vuonna 1875 Edvard Neovius julkaisi kirjan nimeltään Vår tids största uppgift. Siinä hän julistaa aikakautensa suurimmaksi tehtäväksi yhteydenoton Marsin asukkaisiin. Hän kuvailee tehtävään tarvittavan universaalin kielen rakennetta sekä viestienvaihtoa varten rakennettavaa valonheitinjärjestelmää. Kirja herätti aikanaan suurta huomiota ja se käännettiin saksaksi, venäjäksi sekä ranskaksi.

Edvard Engelbert Neovius                        Vår tids största uppgift 
(Oma albumi)                                              (Oma kuva)

   Emme ole yksin maailmankaikkeudessa

   Omana aikanaan Neoviuksen ajatus yhteydenotosta marsilaisiin ei ollut niin outo kuin nykyään voisi kuvitella. 1800-luvulla ja jo sitä ennenkin monet tunnetut tähtitieteilijät ja luonnonfilosofit pitivät selvänä maan ulkopuolisten älykkäiden sivilisaatioiden olemassaoloa, myös omassa aurinkokunnassamme. Edvard Neovius seurasi tiiviisti tähtitieteen voimakasta kehitystä 1800-luvun aikana ja kannatti tähtitieteilijä William Herschelin näkemystä, että astronomiaa tutkimalla ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin, että meitä maan asukkaita ympäröivä suurenmoinen luojan rakennelma kuuluu myös muitten elävien olentojen suvuille.

   Neovius kehuu ja siteeraa paljon myös fyysikko ja luonnonfilosofi Hans Christian Ørstedin näkemyksiä siitä, että maailmankaikkeudessa vallitsee vain yksi yhtenäinen älyllinen järjestelmä, joka perustuu kaikkialla yhdelle ja samalle hengelliselle ja materiaaliselle pohjalle, vaikka älyllisten olioitten ilmenemismuodot voivat olla hyvinkin erilaiset. Näin ollen ajatusten vaihto olioitten välillä on mahdollista, kunhan vain löydetään yhteinen kieli ja tekninen keino sillä laadittujen viestien välitykseen. Niitten rakentamisen Edvard Neovius otti tehtäväkseen.

   Eräät tähtitieteilijät olivat 1800-luvun alussa kaukoputkella havainneet Marsissa tummia viivamaisia kuvioita. Niitten uskottiin olevan älyllisten olentojen rakentamia kanavia. Neoviukselle oli siis luonnollista valita yhteydenoton kohteeksi noitten kanavien rakentajat.


Yhteydenottotekniikka

   Yhteydenoton välineeksi tarvitaan riittävän voimakas valolähde, josta voidaan muodostaa valomerkkejä, jotka koostuvat kestoltaan ja intervalleiltaan toisistaan poikkeavista jaksoista. Maapallolta lähtevien valomerkkien voimakkuus ja se miten pitkälle avaruuteen ne leviävät, riippuu valonheittäjien määrästä. Se taas riippuu siitä minkälaisiin rahallisiin sijoituksiin maapallon hallitukset ovat valmiita. Neovius laski, että valomerkkien lähettämiseen Marsiin tarvitaan 22.500 valonheittäjää. Kukin niistä on varustettava erityisellä kellokoneistolla, jolla kaikkien valot saadaan kohdistettua samanaikaisesti samaan pisteeseen avaruudessa. Lisäksi pitää olla henkilökuntaa ylläpitämässä laitteistoja. Väkeä tarvitaan myös teleskooppeihin päivystämään Marsista saapuviin vastauksiin.

   Neovius laski järjestelmän kustannuksiksi 50 miljoonaa frangia. Sitä hän ei pitänyt ongelmana: maailmassahan tuhlataan suunnattomia summia merkityksettömiin tarkoituksiin. Jesuiittaveljeskunnan omaisuuskin oli 1.000 miljoonan frangin arvoinen, kun taas Neoviuksen järjestelmän kustannukset vaivaiset kahdeskymmenes osa siitä. Sitä paitsi Neovius uskoi järjestelmänsä mahdollistavan sellaisten viestien rakentamisen, jossa marsilaiset kuvailisivat omaa elämäänsa ja kasvien ulkonäköä sekä Marsin maisemia ja luontoa. Tällaisilla kuvilla olisi Maassa suuri kaupallinen arvo.

   Neovius pohti pitkään marsilaisten olioitten fysiologiaa. Onko heillä tarpeeksi hyvä näköaisti Maasta lähetettyjen valomerkkien havaitsemiseksi? Hän päätyy siihen, ettei tästä koidu ongelmaa sillä, jos marsilaiset ovat tarvittavalla älyllisellä tasolla ymmärtämään viestejä, niin he eivät olisi voineet kehittyä sille asteelle ilman hyvää näköaistia.


Universaali kieli

   Neoviuksen mielestä ajatusten vaihto Maan ja Marsin asukkaiden välillä on mahdollista, kunhan rakennetaan universaali merkkijärjestelmä, jonka pohjalle laaditaan universaali kieli. Kirjassaan hän esittää suunnittelemansa merkkijärjestelmän, joka perustuu lähetettyjen valosignaalien intervalleihin, niitten välisten taukojen pituuksiin ja signaalien voimakkuuden vaihteluihin. Koska valosignaaleja ei pysty havainnollisesti kuvaamaan kirjallisesti, Neovius korvaa ne kirjassaan numero- ja kirjainsymboleilla ja korostaa, ettei symboleilla ole mitään tekemistä minkään aiemmin käytössä olleen kielen kanssa.

   Merkkijärjestelmää käyttäen voidaan logiikkaan ja kielitieteeseen perustuen laatia tieteellisesti universaaleja lausekkeita ja viestejä. Niitten alussa yksinkertaisilla elementeillä selvitetään ne käsitteet, joita viestien loppuosassa käytetään. Viestien tulee alkuosassa tarjota välineet niitten loppuosan tulkitsemiseen universaalilla tavalla ja tällä tavalla viestien tulkinta samalla opettaa tulkitsijaa ymmärtämään viesteissä käytettyä universaalia kieltä.


Ensimmäinen viesti

   Kirjassaan Neovius esittää yksityiskohtaisesti ensimmäisen marsilaisille lähetettävän viestin. Sen piti herättää vieraitten olioitten huomio ja heitä olisi pyydettävä vastaamaan samanlaisia valomerkkejä lähettämällä. Aivan ensimmäiseksi viestin alussa esitetään viesteissä käytettävät numerot 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 7. Tästä voi päätellä, että Neovius käyttää lukujen ilmaisuun oktaali- eli kahdeksanlukujärjestelmää. Sitten viestissä määriteltiin peruslaskutoimitukset: yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskut sekä epäyhtälöt oktaalijärjestelmällä. Sen jälkeen siirryttiin trigonometriaan, jossa perusasioittenkin käsittelyssä on tunnettava piin (π) arvo. Koska ympyrää ja sen kehää ja halkaisijaa ei vielä viestissä tunnettu, Neovius määritteli piin likiarvon tarkentuvilla epäyhtälöillä ja jakolaskuilla kolmen numeron tarkkuudella. Sitten voitiinkin jo marsilaisille kertoa mitä merkkejä viestissä käytetään ympyrän kehästä, halkaisijasta, säteestä ja pinta-alasta sekä pallon pinta-alasta ja tilavuudesta. Näillä eväillä voitiinkin sitten siirtyä kuvaamaan aurinkokuntaa; ovathan aurinko ja planeetat vain erikokoisia palloja. Maapallolle ja Marsille määriteltiin omat merkkinsä niitten ja auringon suuruuksien suhteilla. Sitten jo tunnettujen merkkien avulla määriteltiin kaksi uutta merkkiä, joista toinen oli 669 kertaa suurempi kuin toinen. Tästä marsilaisten olisi pitänyt päätellä, että kyseessä olivat vuosi ja vuorokausi; Marsin vuosi kun on 669:n Marsin vuorokauden pituinen. …. Näin viesti jatkuu ja uusia käsitteitä syntyy entisten jatkoksi.

   Neovius antoi ensimmäisen viestinsä matemaatikko ja yliopiston rehtori Lorenz Lindelöfille selvitettäväksi. Lindelöf selvisi tehtävästä. Minäkin otin haasteen vastaan ja yritin samaa. Aika pitkälle pääsinkin, joten voidaan todeta marsilaisilta vaadittavan vain lukion pitkän matematiikan hallinta Neoviuksen viestien avaamiseen.


Marsin kanavat häviävät

   Neoviuksen kirjan julkaisusta kului toistakymmentä vuotta, kun uudet havainnot Marsista veivät pohjan koko ajatukselta viestienvaihdosta marsilaisten kanssa. Vuoden 1888 Marsin opposition aikana saatiin tehtyä tarkkoja havaintoja ja kanavien todettiin olleen vikoja kaukoputkissa. Ajatus älyllisestä elämästä maailmankaikkeudessa ja sen etsintä eivät sen sijaan lakanneet ja Neoviuksen lailla mietitään edelleen sitä, miten vieraan sivilisaation olentoja tulisi tervehtiä ( ks. Voyager I ja SETI.)

---------------------------------------------------------

Raimo Lehti: Neovius oli unohdettu pioneeri. Yliopisto-lehti 1/1994
Edvard Neovius: Vår tids största uppgift. 1875. Käännetty saksaksi, venäjäksi ja ranskaksi.
Siukonen, Jyrki: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria. 2003
Hans Christian Ørsted: Anden i naturen. 1850


---------------------

I Edvard Engelbert Neovius 1823-1888 ∞ Elise Krogius
II Lars Neovius (Lauri Nevanlinna) 1850-1916 ∞ Anna von Törne
III Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt




torstai 26. toukokuuta 2022

Anna Flemingin vaikea tie vihille

 

Pääosissa:

Anna Fleming (n. 1552 – 1608), aatelistyttö Varsinais-Suomesta

Hieronymus von Birckholtz (n. 1565 – 1618), saksalainen hovijunkkari Kaarle-herttuan hovissa

Klaus Fleming (n. 1535 – 1597), Suomen käskynhaltija, Anna Flemingin setä

Ebba Stenbock (n. 1550 – 1614Käskynhaltija Klaus Flemingin aviopuoliso ja Ruotsin kuningatar Katariina Stenbockin sisar.

Kaarle-herttua (1550 - 1611), Sveanmaan herttua, valtionhoitaja, myöh. kuningas Kaarle IX

Filippa Fleming ( - 1578), Yläneen kartanon omistaja, Anna Flemingin täti, kuoli naimattomana


Orpotytön perintö

   Anna Fleming syntyi vuonna 1562. Isä, Joakim Fleming, kuoli jo seuraavana vuonna. Myös äiti Agda Persdotter kuoli Annan ollessa vielä lapsi ja tällöin Anna luovutettiin setänsä Klaus Flemingin holhoukseen. Vaikka Anna Fleming oli virallisesti setänsä holhokki, niin hän asui kuitenkin tätinsä Filippa Flemingin hoivissa tämän asuinkartanolla Yläneellä. Filippa-täti oli yli kolmenkymmenen, mutta naimaton. Vuonna 1568 vähän ennen kuolemaansa Filippa laati testamentin, jossa teki veljensä Klaus Flemingin perinnöttömäksi, koska tämä oli anastanut sisarensa omaisuutta eikä ”pitkän sairauteni aikana ole lainkaan pitänyt minusta huolta, vaan on kerrassaan unohtanut minut, eikä kerta kaikkiaan ole millään tavoin ollut minulle mieliksi”. Sen sijaan 16-vuotiaalle orvolle veljentyttärelleen Filippa testamenttasi merkittävän maaomaisuuden.

... autuaasti edesmenneen veljeni Joakim Flemingin tytär Anna on jonkin aikaa asunut luonani, ja käyttäytynyt yksinomaan kuten poloisen hyvän veljentyttären tulee, alttiina ja kuuliaisuudessa pysyen, niin että olen häneen mieltynyt, ja siksi luovutan, lahjoitan ja annan hänelle kaikki tilani ja kartanoni, jotka minulla on Ruotsissa, niin myös Suomen rannikolla, estämättä hänen nautittavakseen ja pidettäväkseen.

   Testamentin loppuosassa Filippa vetoaa kuninkaan suojeluun, koska epäilee suuresti veljensä ryhtyvän Annan holhoojana toimiin päästäkseen käsiksi Annan saamaan perintöön. Klaus Fleming saikin testamentin käsiinsä ja liitti siihen vastalauseensa, jonka osoitti kuninkaalle. Koska Klaus Fleming oli Annan holhooja, niin tädiltä peritty suuri maaomaisuus oli käytännössä Klaus-sedän hallussa. Tätäkään omaisuutta setä ei hoitanut ihanteiden mukaisesti: hän käytti tiloja ja niiden tuottoa, vaikka hänen olisi kuulunut pitää veljentyttärensä tilit ja tuotot erossa omistaan. Anna muutti myös asumaan holhoojansa ja tämän puolison Ebba Stenbockin perheeseen.


Anna ja Hieronymus löytävät toisensa

   Holhoojansa Klaus Flemingin perheessä Anna oli ehkä eniten tekemisissä Ebba-rouvan kanssa. Vuonna 1590 27-vuotias Anna oli sukuloimassa Ebba-rouvan siskon Katarina Stenbockin (1535-1621) luona Strömsholmin linnassa. Katarina oli edesmenneen Kustaa Vaasan kolmas vaimo ja käytti vaikutusvaltaansa leskikuningattarena (riksänkedrottning) vielä pitkään poikapuoliensa ollessa kuninkaina. Samaan aikaan sattui Strömsholmissa vierailemaan myös Juhana III:n 20-vuotias hovijunkkari Hieronymus Birckholtz. Hieronymus oli hiljattain saapunut Saksasta ja päässyt Ruotsin kuninkaallisen perheen palvelukseen. Eräänä tehtävänä oli toimia ”juoksupoikana” kuninkaan ja leskikuningattaren keskinäisissä asioissa. Strömsholmissa Hieronymus ja Anna mieltyivät toisiinsa ja alkoivat jonkin ajan kuluttua keskustella avioliitosta. Kuten tuohon aikaan oli tapana, kosinta eteni vaiheittain. Ratkaisevaa oli kuitenkin saada holhoojan suostumus. Seuraavaksi hän matkusti itse holhoojan luo pyytämään tämän veljentyttären kättä. Nyt alkoivat taloudelliset neuvottelut: Klaus Fleming halusi tietää, miten nuori mies aikoi elättää vaimonsa. Holhooja esitti epäilyksiä, että saksalainen tulokas oli kiinnostuneempi Annan perintömaista kuin neidosta itsestään.

   Hieronymus vakuutti, että hän kykenisi elättämään vaimonsa kuten kunniallisen aatelismiehen tulee. Tämän kuultuaan Klaus Fleming vaati takeita huomenlahjasta. Huomenlahja oli suuri rahasumma tai kartano, jonka aviomies luovutti vaimolleen hääyön jälkeen. Se oli tarkoitettu vaimon eläkepäivien turvaksi. Aateli kelpuutti huomenlahjaksi mieluiten maaomaisuutta, joka oli rahaa vakaampaa varallisuutta. Hieronymuksella ei ollut Ruotsissa perintömaita, mutta hän lupasi, että Anna saisi kymmenen tuhannen taalerin huomenlahjan, – summan, jolla olisi ostanut useitakin kartanoita. Klaus Flemingin mielestä nuori mies oli turhan kevytmielinen ja kerskaileva, mutta Hieronymuksella oli tukijoukkonsa. Kosija oli saanut puolelleen Klaus Flemingin puolison, Ebba Stenbockin, ja monia muitakin tuttavia, jotka taivuttelivat holhoojaa suostumaan.

... ensin torjuin pyynnön, mutta hän turvautui sitäkin enemmän ystäviin ja ystävien ystäviin, erityisesti rouvaani, joka esitti monia vetoomuksia hänen puolestaan, jotta ehdotus hyväksyttäisiin, ja lopulta hyväksyin kosijan pyynnön.

Tahdon toimia hänen parhaakseen, koska hän on minulle niin läheistä sukua; en aio kohdella häntä huonommin kuin omia tyttäriäni, kunhan hän käyttäytyy kuten häneltä sopii edellyttää. Hänen isänsä teki huonot naimakaupat, kävisi kovasti sydämelleni, jos niin taas tapahtuisi.

(Klaus Flemingin kirje Kaarle-herttualle 24.6.1594)

   Säilynyt kirjeenvaihto on lähinnä miesten välistä ja päätökset kirjattiin heidän nimiinsä, mutta toisaalta on ilmeistä, että Anna vietti aikaansa erityisesti Ebba-rouvan seurassa. Turun linnassa vieraillessaankin Hieronymus kuittasi itselleen elintarvikkeita juuri armollisen linnanrouvan valtuutuksella. Lopulta Klaus Fleming hyväksyi nuorten kihlauksen, mutta Annan ja Hieronymuksen vaikeudet olivat kuitenkin vasta alkaneet, sillä Klaus Fleming asetti ehdon: häät järjestettäisiin vasta, kun sulhanen todella pystyisi maksamaan lupaamansa kymmenentuhatta taaleria. Nyt Hieronymus kuitenkin alkoi empiä rahasumman suhteen. Pitkien neuvottelujen jälkeen Klaus Fleming suostui alentamaan huomenlahjan kahdeksaantuhanteen taaleriin. Lopulta hän hyväksyi senkin, että Hieronymus maksaisi neljätuhatta taaleria häissä ja loput osamaksuna. Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, vuodet vaihtuivat, mutta luvattua rahalähetystä ei kuulunut. Hieronymus esitti viivytyksille erilaisia selityksiä ja tilanne alkoi jo pahasti kiristää sulhasen ja holhoojan välejä.



Valtapolitiikka sotkee avioliittohanketta

   Samaan aikaan kiristyi myös poliittinen ilmapiiri. Ruotsin valtakuntaa repivät vaikeat ristiriidat. Katolinen kuningas Sigismund ja hänen setänsä, protestanttinen Kaarle-herttua, kamppailivat Ruotsin valtaistuimesta. Sigismund oleskeli enimmäkseen toisessa valtakunnassaan Puolassa ja luotti ennen kaikkea siihen, että Klaus Fleming valvoisi hänen etujaan Ruotsissa. Suomen käskynhaltijana Klaus Fleming pakottikin valtakunnan itäiset alueet pysymään uskollisina kuninkaalle. Ruotsin puolella tilanne oli toinen: Kaarle-herttua onnistui kaappaamaan vallan. Nämä poliittiset vastakkainasettelut uhkasivat myös Annan ja Hieronymuksen liittoa. Hieronymus oli Kaarle-herttuan hovipalvelija, Klaus Flemingin mielestä siis vihollisleirissä. Kaarle-herttua alkoi puolestaan kiinnostua hovijunkkarinsa pitkittyneestä kihlauksesta ja löysi tapauksesta syyn sekaantua vastustajansa perheasioihin. Hän alkoi vaatia, että nuorten hääjuhla pitäisi järjestää mahdollisimman pikaisesti. Kaarle-herttua lupasi henkilökohtaisen takauksen siitä, että Anna saisi huomenlahjansa, ja tarjoutui järjestämään hääjuhlan, mikäli Klaus-sedällä ei ollut siihen varaa.




Kihlapari keksii painostuskeinon

   Kaarle-herttuan puuttuminen avioliittohankkeeseen ei herättänyt luottamusta Klaus Flemingissä, vaan hän epäili, että herttua koetti soluttaa vakoojaa hänen perhepiiriinsä. Klaus Fleming selitti, että häät eivät voineet tulla kyseeseen, ennen kuin rahat olisi koottu. Klaus oli myös raivostunut Hieronymukselle, joka oli kyllästynyt odotteluun ja lähettänyt Ebba-rouvalle epäkohteliaan kirjeen. Kirjeessään sulhanen oli julistanut, että saisi vaimokseen naisen, jonka tahtoi, vaikka sitten joutuisi taistelemaan paholaista vastaan. Kun poliittinen juopa syveni, alkoi kihlauksen tulevaisuus näyttää yhä epävarmemmalta. Kihlatut eivät kuitenkaan jääneet toimettomiksi. Lain mukaan kihlaus oli niin sitova, että kihlausaikana syntyneet lapsetkin katsottiin laillisiksi aviolapsiksi. Lihallinen suhde ja raskaus olivat myös keinoja, joilla nuoret saattoivat painostaa holhoojaa hyväksymään liiton. Vuonna 1595 Anna Fleming oli raskaana, ja asia oli yleisenä puheenaiheena. Tällaisessa tilanteessa olisi voinut olettaa, että holhooja olisi mieluusti järjestänyt häät, jottei asiasta olisi syntynyt sen suurempaa hämminkiä. Klaus Fleming ei kuitenkaan vähästä taipunut. Päinvastoin hän ilmoitti, että peruisi koko avioliittohankkeen, vaati sulhasta oikeuteen ja syytti Kaarle-herttuaa yllytyksestä. Hän koki kihlaparin omapäisyyden loukkaukseksi itseään ja puolisoaan kohtaan, katsoi joutuneensa naurunalaiseksi, eikä aikonut palkita häväistystä hääjuhlalla.

Turhaan Kaarle-herttua kirjoitti Klaus Flemingille holhoojan velvollisuuksista ja vetosi: ”Antakaa näiden kahden Herran nimessä solmia pyhä avioliitto, kun he molemmat sitä toivovat, ettei veljentyttärenne joutuisi entistä suurempaan häpeään.” Klaus Flemingin vastaus oli tyly. Suurimmat syytökset kohdistuivat kosijaan, joka oli alhaisesti vietellyt morsiamensa, mutta myös suojatti sai osansa moitteista: ”Eläköön veljentyttäreni häpeässään, koska ei kerran halunnut elää siveästi ja kunniallisesti.” Fleming vihjaisi myös, että juuri Kaarle-herttua oli yllyttänyt Hieronymusta viettelemään Annan, ja valitti katkerasti, että sulhanen itse kerskui teostaan kaikille vastaantulijoille. Seuraavaksi huhuttiin, että holhooja oli sulkenut Annan ankaraan kotiarestiin. Hieronymus Birckholtz matkusti morsiantaan etsimään, mutta Klaus Fleming otti hänetkin vangiksi ja telkesi Yläneen kartanolle. Valtakunta oli kuohumistilassa, eikä ankara holhooja halunnut enempää häiriötä perhepiirissään, kun hän keskittyi huolehtimaan kuningas Sigismundin eduista ja nujertamaan nuijasotaan nousseita talonpoikia. Poliittiset rintamalinjat ylittävälle avioliitolle ei kyseisessä tilanteessa ollut sijaa.



Seitsemän vuoden odotus päättyy

   Käänne oli kuitenkin tuloillaan. Pian nuijasodan päätyttyä, huhtikuun 13. päivänä 1597, Klaus Fleming kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen matkalla Kuitian linnaan Paraisilla. Nyt Hieronymus pääsi vapaaksi; hän löysi Annan ja pakeni tämän kanssa Ruotsin puolelle Kaarle-herttuan suojiin. Leskeksi jäänyt Ebba-rouva valitti tapahtunutta sisarelleen, leskikuningatar Katarinalle 5.6.1597:

   Olen myös joutunut kärsimään Hieronymus Birckholtzin röyhkeydestä ... ei vain siitä, miten hän aiemmin käyttäytyi kunnottomasti autuaasti edesmenneen Rakkaan Herrani eläessä, vaan nyt hänen kuoltuaan Hieronymus on suureksi murheekseni antanut salaa hakea Anna Joakimsdotterin kartanoltamme, asetan Jumalan harkittavaksi ja tuomittavaksi, onko se oikein tehty. Enkä epäile, että sekä Hieronymus että Anna saattavat esittää kaikenlaisia valheellisia valituksia, kuitenkin minulla on monia rehellisiä todistajia siitä miten olen heitä kohdellut, ja kaikesta siitä mitä he sanoin ja teoin ovat autuaasti edesmennyttä Rakasta Herraani ja minua vastaan rikkoneet.

   Ruotsissa Kaarle-herttua antoi järjestää häät Suomesta paenneelle kihlaparille oman herttuakuntansa keskuksessa Nyköpingissä. Seitsemän vuoden jälkeen nuoren parin toiveet viimein saavuttivat täyttymyksensä. Pian herttua valloitti Suomenkin alueen, ja Anna Fleming pääsi nauttimaan sikäläisestä perintöomaisuudestaan. Avioliitto jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Anna kuoli jo muutaman avioliittovuoden jälkeen. Kenties hän menehtyi lapsivuoteeseen, kuten kovin monet muutkin aikansa naiset. Jäljelle jäi kihlausaikana syntynyt poika Hieronymus nuorempi sekä tytär Hebla. Hieronymus Birckholtz nuoremmasta jatkuu jälkipolvilinja omaan mummooni.


Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista.
(Albert Edelfelt 1878)


---------------------------------------------------------------

I Anna Fleming 1562-1608 (?) ∞ Hieronymus Birckholtz sr.

II Hieronymus Birckholtz jr. 1595-1639 ∞ Hebla Ållongren

III Ingeborg Birckholtz 1621-1674 ∞ Johan Giös sr.

IV  Johan Giös jr. 1647-1697 ∞ Sofia Ille

V Carl Giös 1676-1717 ∞ Sofia Klingspor

VI Beata Giös 1715-1764 ∞ Carl Numers

VII Adolf Numers 1745-1809 ∞ Agneta Munck af Fulkila

VII Jakob von Numers 1778-1842 ∞ Beata Segersteen

IX  Amalia von Numers 1807-1900 ∞ Lars Krogius

X Elise Krogius 1829-1904 ∞ Edvard Neovius

XI Lars Neovius 1850-1916 ∞ Anna von Törne

XII Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt

-------------------------------------------------------------------------------------

Lahtinen, Anu: Järki ja tunteet 1500-luvun avioliittomarkkinoilla, Tieteessä tapahtuu 5/2006

 

 

 


torstai 8. lokakuuta 2020

von Birckholzin Lapin retkikunta


Pääosissa:

Kaarle-herttua (1550-1611), vuodesta 1604 kuningas Kaarle IX.

Hieronymus von Birckholz (~1565-1618), saksalainen hovijunkkari Kaarle-herttuan hovissa, retkikunnan johtaja. Hänestä mummoni polveutuu.

Sigfridus Forsius (~1560-1624), ensimmäinen suomalainen tähtitieteilijä, lähtöisin Helsingin pitäjän Koskelan kylästä (Forsby), käytti joskus nimeä Helsingforsius.

Daniel Hjort (~1575-1615), smoolantilainen virkamies valtakunnan kansliassa, retkikunnan sihteeri.

Kaarle-herttua luovuttaa valtakirjan retkikunnalle.
(Kuva: Kati Rapia)

Lähtö

   Yllä olevassa kuvassa Kaarle-herttua ojentaa valtakirjansa (lue tästä) Lapin tutkimusretkikunnan johtajalle Hieronymus von Birckholzille Turun linnan pihalla joulukuun alkupäivinä vuonna 1601. Matka oli ajoitettu talviaikaan, jolloin liikkuminen tuntureilla oli sujuvaa ja kirkkaat tähdet yötaivaalla helpottivat paikantamismittausten tekemistä. Kuva on sarjakuvakirjasta, jonka on kuvittanut Kati Rapia ja tekstin laatinut Juha Hurme. Hurme kuvaa retkikunnan matkaa mukaansatempaavasti hulvattomalla tyylillään. Hurmeen käyttämät historialliset faktat perustuvat retkikunnan tähtitieteilijän Sigfridus Forsiuksen jälkeläisen Arno Forsiuksen tutkimuksiin.

   Retkikunnalle annettu tehtävä oli pikemminkin geopoliittinen kuin tieteellinen. Kaarle-herttuan mielessä oli kerätä aineistoa Ruotsin ja Tanskan pitkään kiistelemän rajakysymyksen ratkaisemiseksi Ruotsin Lapissa ja Norjan Ruijassa. Piti selvittää rajojen sijaintia, verotusta ja toisen osapuolen aiheuttamia vahinkoja. Ruotsalaisten mielestä myös venäläiset kävivät kantamassa veroa Täyssinän rauhassa vuonna 1595 sovitun rajan väärällä puolella Jäämeren rannikolla.

   Retkikunnan tähtitieteellisestä varustuksesta ei ole varmaa tietoa, mutta koska säilyneissä muistiinpanoissa paikannushavainnot on ilmaistu yhden kulmaminuutin tarkkuudella, niin mukana on varmaankin ollut astrolabium ja ehkä kvadrantti. Tähtien korkeusmittauksiin käytettyjen laitteiden on täytynyt olla melko suurikokoisia. Matkan tähtitieteellisten mittausten muistiinpanot ovat tiettävästi varhaisimmat koko Ruotsin valtakunnassa.

   Ensimmäiset mittauksensa retkikunta teki Limingassa vuoden 1601 viimeisinä päivinä. Kemin kautta saavuttiin sitten Tornioon viimeistään 7.1.1602. Siellä retkeläiset saivat lisää matkavarusteita, mm. purje- ja pellavakangasta telttaa varten, poronvuotia makuualustoiksi, kuparikattilan, hamppua ahkion nyöreiksi, kolme poroa ja von Birckholtz lisäksi itselleen lapinpeskin. Matkaa lienee taitettu tänne asti hevosilla pitkin Pohjanlahden rannikkoa seuraavaa tietä. Tästä eteenpäin olisivat ajokkeina porot Lapin tiettömillä taipaleilla. 


Retkikunnan reitti talvella 1601-02.

(Karttapohjana Anders Bureuksen Lapponia-kartta 1611)


   Oheiseen karttaan olen hahmotellut retkikunnan reitin säilyneen mittauspöytäkirjan mukaan. Karttaan olen merkinnyt 17 kaikkiaan 34 mittauspisteestä. Siitä näkyy miten reitti kulki molemmin puolin selviteltävänä olevaa Tanskan ja Ruotsin valtakuntien välistä raja-aluetta; ensin tunturiylänköä pitkin Tenojoelle sitten sen laaksoa pitkin alas Jäämerelle ja lopuksi laivalla Norjan rannikkoa pitkin länteen.

Lapin tuntureilla

   Torniosta retkikunta suuntasi kulkunsa Pajalaan, josta Forsius kirjoittaa: ”Pajalassa, Norrbottenin viimeisessä kylässä, jossa ei ole enää lainkaan hevosia”. Pajalasta matkamiehet kulkivat Tornionjoen laaksoa seuraten Siggevaaraan (lähellä Jukkasjärveä) "Lapinmaan ensimmäiseen kylään". Seuraavaksi retkikunta saapui Tingavaaran lapinkylään Torniojärven rannalla. Siellä asukkaat antoivat todistuksen, jossa norjalaisten kerrottiin karkottaneen lappalaiset pois useista vuonoista Tiitisvuonon ja Lyngenvuonon (Jyykeänvuono) välisellä alueella ja asettaneen heidän sijaansa norjalaisia talonpoikia, tarkoituksena estää ruotsalaisia saamasta veroa näiltä paikkakunnilta. Todistuksessa valitettiin lisäksi, että norjalaiset olivat käyneet väkivalloin kantamassa veroa Tingavaarassa, joka vanhastaan oli maksanut veroa vain Ruotsin kruunulle. Kaarle-herttua oli antanut mukaan listan paikallisille asukkaille esitettävistä kysymyksistä sellaisessa muodossa, että vastaukset olisivat Ruotsin kannalta edulliset.

   Myöhemmin Rounalan lapinkylässä tehdyissä mittauksissa Forsius sai taivaannavan korkeudelle kaksi arvoa, jotka poikkesivat toisistaan 20 kulmaminuutin verran. Juha Hurmeen mukaa tällaisia mittausvirheitä syntyi silloin kun Birckholzin oli käytävä potkimassa Forsius ulos lapinnoitien kodasta tähtimittauksia tekemään. Psykedelisten trippien jälkeen kvadrantin käsittely ei ehkä ollut kovin vakaata.


Jäämeren rannalla

   Tenojoen vartta pitkin retkeläiset saapuivat 19.2.1602 Jäämeren rannalle, Varanginvuonon pohjukassa olevaan Varangin kylään. Sen jälkeen he kulkivat ilmeisesti Vesisaaren kautta, josta saivat mukaansa todistuksen, että ruotsalaisilla oli ollut kalastuspaikka Vesisaaressa Kustaa Vaasan aikana. Seuraava havaintopaikka oli Vuoreija (Vardø), jossa mittaukset suoritettiin 21.2.1602. Koordinaateiksi Forsius sai 71° 55' N 52° E. Tänä päivänä koordinaateiksi saadaan 70°21' N 31°03’E. Mittausvirheen laskemiseksi pitää ensin pituusasteista vähentää 18° 9' 39", koska tuohon aikaan nollameridiaani kulki Kanarian saarten läntisimmän kärjen kohdalla (Ferron meridiaani). Sitten onkin parasta antaa netistä löytyvän Latitude/Longitude Distance Calculatorin laskea em. kaksien koordinaattien välinen etäisyys. Sen mukaan Forsiuksen mittaama paikka sijaitsisi Vuoreijasta 199 km koilliseen, kaukana Barentsin merellä.

   Vuoreijassa retkikunta tapasi kolme noituudesta tuomittua naista, joita oltiin kuljettamassa roviolle Vardøhusin linnakkeelle. Linnake oli tanskalaisten hallussa, se oli Tanskan valtakunnan Ultima Thule, äärimmäinen paikka. Tanskalaiset olivat yleensä hyvin selvillä ruotsalaisten käynneistä Lapissa, mutta tämän kertaisesta matkasta he eivät näytä olleen tietoisia. Retkikuntamme poikkesi suunnitelmastaan ja jätti linnakkeella vierailun väliin. Ilmeisesti se johtui varovaisuudesta; oli liian suuri riski, että he joutuisivat epäilyttävän toimintansa takia pidätetyiksi vakoilusta. Eivätkä tanskalaiset olisi kovin väärässä olleet. Juha Hurmeen version mukaan matkalaiset jäivät menemättä kun näkivät vastarannalta kuinka linnakkeella oli noitaroviot jo sytytetty heidän tapaamiaan naisia varten. 

19.2.1602 retkikunta tähyää noitaroviota Vardøn saarella.
(Kuva: Kati Rapia)

   Retkikunta astuikin laivaan ja matkusti Norjan rannikon vuonoja koluten Tiitisvuonolle (Tysfjorden), jonne saavuttiin maaliskuun lopulla. Tiitisvuono sijaitsee Norjan kapeimmalla kohdalla Lofoottien eteläpuolella. Kaarle-herttua tavoitteli Ruotsille kaikkia rannikkoalueita Tiitisvuonosta aina Ruijan Varangerinvuonoon saakka. Retkikunta matkasi sitten Kölin vuoriston yli ja Uumajanjoen vartta pitkin Uumajaan.

Matkan tulos

   Seuraava Ruotsin ja Tanskan välinen rajaneuvottelu alkoi sopimuksen mukaisesti 10.2.1603. Kokous kesti lähes kaksi kuukautta ja siinä päästiin lopulta väliaikaiseen sopimukseen Lapin osalta. Tanska myönsi Ruotsilla olevan vanhastaan veronkanto-oikeuksia Varanginvuonon ja Tiitisvuonon välisellä alueella, mutta se ei tunnustanut Ruotsin alueellisia oikeuksia Jäämeren rannikolla. Jäämeren kiista jäi yhä vaille lopullista ratkaisua, joka piti saada aikaan myöhemmin annettavan sovintotuomion nojalla.

   Ruotsalaisten sihteerinä rajaneuvotteluissa toimi tunnettu kartantekijä Andreas Bureus. Hän lienee viimeistään silloin perehtynyt von Birckholtzin, Forsiuksen ja Hjortin tekemän tutkimusmatkan kertomukseen ja tähtitieteellisiin mittauksiin. Vuonna 1611 Bureus julkaisi Pohjoismaiden pohjoisosaa kuvaavan pienen kartan, jota on kutsuttu Lapin kartaksi vaikka se kuvaakin paljon laajempaa aluetta ja nimekkeensäkin mukaan oli Lapin, Länsipohjan ja Pohjanmaan kartta (Lapponiæ, Bothniæ, Cajaniæ). 

   Voitaneen todeta, että geopoliittisessa suhteessa von Birckholtzin johtama Lapin tutkimusretki oli jokseenkin tulokseton, mutta sen sijaan mittaustuloksia ja maastohavaintoja hyödynnettiin Pohjoismaitten karttojen teossa.


Retkikunnan jäsenten myöhempiä vaiheita

   Hieronymus von Birckholz toimi leskikuningatar Kristinan palveluksessa perustaen mm. vakinaisen postireitin Tukholmasta Hampuriin. Lisäksi hän toimi ”tiedustelijana” Berliinissä ja Puolan hovissa tehtävänään ottaa selvää Ruotsia koskevista suunnitelmista. Birckholz joutui leskikungattaren epäsuosioon ja kuoli virattomana ja varattomana Linköpingissä vuonna 1618.

   Sigfrid Forsiuksen elämä jatkui värikkäänä; hänet passitettiin kolme kertaa vankilaan ja välillä hän toimi tähtitieteen professorina ja Kustaa II Aadolfin kuninkaallisena tähtitieteilijänä (lue tästä).

   Daniel Hjortin vaiherikas elämä päättyi miekaniskuun Sigfrid Forsiuksen pihalla Tukholmassa vuonna 1615. Epäilyt kohdistuivat Forsiukseen. J.J. Wecksell on kirjoittanut vuonna 1862 näytelmän ”Daniel Hjort”, jonka pohjalta Selim Palmgren sävelsi saman nimisen oopperan. 

-----

Ulla  Ehrensvärd: Pohjolan kartan historia. Myyteistä todellisuuteen. Helsinki 2006

Arno Forsius: Hieronymus von Birckholtz, Sigfridus Aronus Forsius ja Daniel Hjort tutkimusmatkalla Lapissa 1601—1602

Kati Rapia ja Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki. Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut. 2018

---------------------------------

Tämän tarinan päähenkilöstä mummooni johtava sukupuun oksa:


I  Hieronymus von Birckholtz  ~1565-1618 ∞ Anna Fleming

II Hieronymus Birckholtz jr. 1595-1639 ∞ Hebla Ållongren

III Ingeborg Birckholtz 1621-1674 ∞ Johan Giös sr.

IV  Johan Giös jr. 1647-1697 ∞ Sofia Ille

V Carl Giös 1676-1717 ∞ Sofia Klingspor

VI Beata Giös 1715-1764 ∞ Carl Numers 

VII Adolf Numers 1745-1809 ∞ Agneta Munck af Fulkila 

VIII Jakob von Numers 1778-1842 ∞ Beata Segersteen

IX  Amalia von Numers 1807-1900 ∞ Lars Krogius 

X Elise Krogius 1829-1904 ∞ Edvard Neovius 

XI Lars Neovius 1850-1916 ∞ Anna von Törne 

XII Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt 




keskiviikko 12. elokuuta 2020

Majuri von Törnen repaleinen mantteli

            Häll´ oli keskellä kuin piirin napa
            noin hajasäärin seistä korska tapa


   


(Kuvat piirtänyt Albert Edelfelt Vänrikki Stoolin tarinoihin vuonna 1900)

   Yksi luku Vänrikki Stoolin tarinoissa kertoo ukko von Törnestä. Kyseessä on majuri Johan Reinhold von Törne, joka 1808-09 sodan aikana toimi Savon rykmentissä Pieksämäen komppanian päällikkönä. Runeberg kuvailee hauskassa tekstissään Törneä juurevana, kansanomaisena ja maataan rakastavana suomalaisena, jolla ”sydän sykki alla pölkyn pinnan” ja jota ”suott’ ei kansa kehu”.

   Suomen sodassa von Törne osallistui Lapuan, Alavuden ja Oravaisten taisteluihin. Vänrikki Stool kertoo Lapuan taistelun aikana sattuneesta tapauksesta, jossa von Törnen korskea tapa seistä hajasäärin koitui hänen pelastuksekseen. Vihollisen luoti läpäisi hänen manttelinsa helman edestä ja takaa, mutta manttelin kantaja säilyi vahingoittumatta hajasäärisen asentonsa ansiosta. Runebergin säkeet kuvaavat tapauksen ja Törnen julmistumisen niin eloisasti, ettei niihin ole mitään lisättävää.



Manttelin repaleet edestä  ja takaa Albert Edelfeltin kuvaamina.

  Tapaavan lievettään hän tunsi jonkin,
kurottui, katsoi: puhki on kuin onkin!
Hän nosti toista, nosti toista - voi,
on reikä molemmissa, surma soi!

  Hän närkästyi ja korvan juurta raapi:
”Työn tästä Martti räätäli nyt saapi!
Taa juokse, katso, Jukka kulta, hoi,
mitenkä siellä selkäpuoli voi!”

  Ja hätään juoksi vanha renki Jukka:
”Voi, herra, hullumpi on täällä hukka,
edessä vielä lieve jäljell’ ois,
repale tässä vaan, ja päärme pois!”


  Nyt Törne julmistui: ”Sen mokomakin,
mult ampuu aivan tärviölle takin,
jok’ yllä päivää toista tuskin lie!
Päin, pojat! Nyt sen lemmon lempo vie!”


   von Törnen manttelin tärveltymispaikka on melko tarkkaan paikannettavissa oheisen Lapuan taistelua esittävän aikalaiskartan avulla. Ruotsalaiset joukot on merkitty sinisellä ja venäläiset punaisella. von Törnen Pieksämäen komppania taisteli osana Savon jääkärirykmenttiä Lapualta Kauhavalle ja Kuortaneelle johtavien teiden välisessä maastossa (ympyröity).



 (Striden vid Lappo den 14. Juli 1808, Centraltryckeriet Stockholm)

   Olen tätä tarinaa kertonut tutuilleni hieman väritetyssä muodossa: mikäli majuri von Törneä kohti ammuttu luoti olisi osunut vain hilkun verran ylemmäs, minua ei olisi olemassa. Törne on nimittäin mummoni isoisän isä. Olen kuitenkin aina lisännyt rehellisesti, ettei se ihan niin olisi voinut mennä, sillä majuri von Törnen nuorin poika Johan Ulrik von Törne (mummoni isoisä) oli Lapuan taistelujen aikaan jo puolitoistavuotias. 

-----------------------------------
Tämän tarinan päähenkilön ja mummoni välinen jälkeläislinja:

I  Johan Reinhold von Törne (1752-1810) ∞ Hedvig Sofia von Essen (1765-1808)

II Johan Ulrik von Törne (1806-70) ∞ Fredrika Juliana von Essen (1813-1901)

III Anna Lovisa Kristina von Törne (1853-1933) ∞ Lars Theodor Neovius (1850-1916)

IV Aino Maria Neovius (1876-1945) ∞ Arthur Hjelt (1868-1931)

----------------------------------
Rantatupa, Heikki: Historialliset kartat.
Runeberg, J.L.: Vänrikki Stoolin tarinat, Helsinki 1957
Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusrullat 1801-04 ja palkkausluettelot 1804-11.
Wirilander, Kaarlo: Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810. Helsinki 1957










perjantai 24. heinäkuuta 2020

Suitian ankara Hebla-rouva

Siuntion Suitia
Heblan huomenlahja (1540-45)

   Valtaneuvos Erik Flemingin puolison, Hebla Siggesdotterin, vanhemmat kuuluivat Ruotsin vanhimpiin mahtisukuihin: isä oli Sigge Larsson Sparre ja äiti Kristina Magnusdotter Natt och Dag (uradel). Ruotsin lipun värien arvellaan pohjautuvan keskiaikaiseen Natt och Dag-vaakunaan. Mainitut neljä henkilöä ovat mummoni esivanhempia.


   Erik Fleming rakennutti 1540-45 Siuntioon puolisonsa arvolle sopivan asuinkartanon, Suitian. Alakerta ja maanalainen kerros tehtiin harmaakivestä seinävahvuuden ollessa reilusti yli metrin puolustuksellisen tarkoitusperänsä mukaan. Ajan tavan mukaan kellari ja ensimmäinen kerros olivat taloustiloja. Yläkerta eli varsinainen asumakerros tehtiin hirrestä ja laudasta. Suurena uutuutena Suomessa rakennukseen tehtiin neljä lasi-ikkunaa, joiden kehykset valmistettiin kalkkikivestä Tallinnassa.

   Erik Fleming omisti myös Kuitian linnan Paraisilla. Puolisot asuivat molempia kartanoitaan, mutta yleensä Erikiä kutsuttiin Kuitian Herraksi ja Heblaa Suitian Rouvaksi


Hänen ankaruutensa ”lähtee matkalle” (1541)

   Keskiajalla ja uuden ajan alussa vain ylempään aateliin kuuluvan miehen puolisoa sai nimittää rouvaksi (fru, husfru). Alempaan aateliin tai muihin säätyihin kuuluvan miehen aviopuolisot olivat vaimoja tai emäntiä (hustru). Erityisesti puhuteltaessa ja kirjeissä oltiin hyvin tarkkoja näistä nimityksistä.

   Suitian Hebla-rouvan elämää valottavat rahtusen verran kartanon voudin Erik Håkanssonin kirjeenvaihto Tallinnaan kauppias Alert Dreikopille. Vouti käytti emännästään sanontaa ”ankara rouva” (strengie frue). Sillä ei tarkoitettu rouvan luonteenpiirrettä, vaan korostettiin hänen asemaansa kartanon kotitalouden kiistämättömänä hallitsijana.

   "... hänen ankaruutensa [Hebla-rouva] on asianmukaisesti vastaanottanut kaksi kivipullollista viiniä ja pomeransseja, jotka olette lähettäneet, kaikesta tästä antaa hänen ankaruutensa mitä suurimmassa määrin kiittää teitä ... Yhden kivipullon palautan teille seuraavalla laivalla, joka täältä lähtee, samoin kuin lähettämänne kolme messinkimaljaa. Sillä yksikään näistä maljoista ei ole hänen ankaruudelleen sovelias .. tällaisessa kotitaloudessa eivät kelpaa heikkotasoiset tuotteet."  (Erik Håkansson 8.7.1541)

   Vuonna 1541 joulun lähestyessä vouti kertoo kirjeissään emäntänsä lähtevän matkalle.

   "En voi myöskään olla kertomatta, että mikäli Kaikkivaltias Luoja sallii rouvani matkan sujua hyvin, mitä joulun aikoihin odotetaan tapahtuvaksi, niin ...

... ankara rouva ... antaa rakastavasti pyytää, että lähettäisitte hänelle kaksi luotia tuoretta galanga-juurta ... sillä se olisi hänelle nyt tarpeeseen Joulun aikoihin. ... Lisäksi pyytää ankara rouvani lähettämään neljä kyynärää ihonväristä englanninverkaa tai sellaista vihreää, jota lähetitte minulle, joka olisi kyllin taipuisaa lasten housuihin. Suitiassa Sielujen päivänä [2.11.] 1541.  Erik Håkansson”

   Hebla-rouva ei suinkaan ollut lähdössä joulun aikaan varsinaiselle matkalle. Vouti käytti sanaa resa peiteilmauksena, jolla viitattiin ankaran rouvan odotettavissa olevaan synnytykseen. Kuten sen ajan matkustamiseen, niin myös raskauteen ja synnytykseen liittyi riskejä ja pelkoja. Inkiväärin kaltaista, kaukaa Aasiasta laivattua galanga-juurta (Alpinia officinarium) käytettiin synnytyksen helpottamiseen.

   Jälkipolville ei valitettavasti ole jäänyt tietoa, kuka tuo mainittu joulukuuksi 1541 odotettu lapsi oli. Hebla-rouvan kolmesta tunnetusta lapsesta kyseeseen voi tulla vain tytär Filippa, mutta lapsi on voinut olla joku muukin, joka on synnytyksessä tai heti sen jälkeen kuollut.


Tarmokas leskirouva (1548-1570)

   Vuonna 1548 Hebla-rouva jäi leskeksi. Hän oli puolisoaan yli kaksikymmentä vuotta nuorempi ja jäi asumaan Suitian kartanoon vielä pariksi vuosikymmeneksi. Hebla oli saanut kartanon huomenlahjakseen eikä Erik Flemingin perillisillä ollut oikeuksia kartanoon vanhan rouvan elinaikana. Hebla sai pitää myös joitakin Erik Flemingin läänityksiä Suomessa, mutta tästä hyvityksenä kuningas Kustaa Vaasa kuitenkin vaati Heblalta hänen Ruotsissa sijaitsevia tilojaan minkä lisäksi rouva luovutti kuninkaalle satapäisen lauman englanninlampaita.

   Jos leskirouva kuninkaan suuntaan kuvasikin itseään kovin poloisena, kartanoväelleen hän oli edelleen ”ankara leskirouva”. Nyt leski otti hoidettavakseen tehtäviä, joista aiemmin olivat vastanneet hänen miehensä tai voutinsa. Hebla jatkoi kauppayhteyksien ylläpitoa Tallinnaan ja suunnitteli kauppalaivastonsa laajentamista. Tarvittavien lupakirjojen hän arveli ilmeisesti heltiävän helpommin naisten kesken ja hän kääntyikin kuningatar Margaretan puoleen. Kirje tarjoaa mielenkiintoisen esimerkin siitä miten aatelinen leskinainen pyrkii vetoamaan kuninkaaseen tämän puolison kautta.

   ”Kunnianarvoisin ruhtinatar [kuningatar Margareta], kaikkein armollisin Rouvamme, olen anonut purjehduslupaa kauppalaivalle, jonka olen antanut rakennuttaa autuaasti edesmenneen mieheni Herra Erik Flemingin (Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen) kuoleman jälkeen, yhdessä Teidän uskollisten turkulaisten alamaistenne, Henrik Klaussonin, Henrik Gröpin ja Knut Kappan kanssa, jolla laivalla olemme aikoneet purjehtia [Tanskan salmien tuolle puolen] ... pyydän teidän armoanne siksi kaikkein alamaisimmin, että teidän armonne tahtoisi olla tässä asiassa suopea meille, teidän uskollisille alamaisillenne, ja auttaa meitä Rakkaan Armollisen Herramme edessä, jotta voisimme saada kyseisen [lupa]kirjeen. Jos Kaikkivaltias Jumala antaa matkan sujua hyvin, eivät hänen Armollinen Herruutensa taikka teidän armonne jää unohdetuiksi jne.”  (Hebla Siggesdotter kuningatar Margaretalle 2.2.1551)

   Yleisesti ottaen lesket pyrkivät säilyttämään, luovuttamaan tai myymään pois edesmenneeltä mieheltä jäänyttä maaomaisuutta. Hebla-rouva sen sijaan laajensi ostamalla omaisuuttaan ja puolusti sitä maakiistoissa.

   ”Nämä alla mainitut [tilat] olen minä Hebla Siggesdotter ostanut autuaasti edesmenneen mieheni, herra Erik Flemingin kuoltua. [10.5.1550] annoin näille alla mainituille 20 markkaa kaikista heidän osuuksistaan Storträskin, Gossekullan ja Gamlabyn välissä. Ja puolet mainitusta järvestä kuului minulle aiemmin, joten koko järvi kuuluu nyt minulle.(Heblan merkintöjä Erik Flemingin maakirjaan.)

   Kustaa Vaasan jäätyä leskeksi vuonna 1551 Hebla-rouva kirjoitti kuninkaalle, että hän oli valmis matkustamaan hoviin huolehtimaan kuninkaan "rakkaista pienistä lapsista". Tällainen kunniatehtävä olisi tuonut Heblan lapsineen lähelle kuningasperhettä. Vastauskirjeessään Kustaa Vaasa kiitti kohteliaasti tarjouksesta ja käänsi kieltonsa ystävälliseksi huolenpidoksi:

   "Meidän erityinen armomme jne.
   Rakas Hebla-rouva, olemme saaneet kirjeenne, jossa Te ilmoitatte, että tahdotte keväällä (kuten syksyllä lupasitte) matkustaa luoksemme ja jäädä rakastettavien pienten lastemme luokse jne. Voimme kuitenkin kuvitella, rakas Hebla-rouva, että teidän tai muiden, joilla on kartano tai talous, erityisesti siellä suunnalla valtakuntaa, ei voi olla kohtuullista matkustaa sieltä ja jättää asuntonne ja omaisuutenne pitkäksi aikaa huolimattoman väen haltuun. Kuitenkin kiitämme teitä hyväntahtoisuudestanne ja täten tahdomme teidät säästää pitkältä matkalta
.”


Kuninkaan vierailu (joulukuu 1555)

   Joulukuun alkupäivinä vuonna 1555 matkallaan Viipurista Turkuun Kustaa Vaasa pysähtyi kahden päivän ajaksi tervehtimään Suitian leskirouvaa. Silloin kuningas tapasi ensimmäisen kerran Heblan 20-vuotiaan reipasotteisen Klaus-pojan, josta tuli myöhemmin marski ja Suomen käskynhaltija. Samalla vierailullaan kuningas kävi tutustumassa myös Ojamon kaivokseen, jonka toiminta oli hiljentynyt Erik Flemingin kuoleman jälkeen. Kuningas piti kaivostoiminnan jatkamista tärkeänä valtakunnalle ja jonkin ajan kuluttua Ojamo siirtyikin Erik Flemingin perillisiltä kruunulle. Hyötynäkökohdat rajoittivat majesteetillista hyväntahtoisuutta.

   Jouluksi kuninkaan seurue pysähtyi Turun linnaan, jonne oli juhlaa varten hankittu tynnyreittäin simaa sekä kastanjoita, rusinoita ja muuta jouluista syötävää. Linnan isäntänä toimi vastikään Suomen herttuakunnan hallittavakseen saanut Juhana-herttua. Myös Hebla-rouva lapsineen ja seuralaisineen oli kutsuttu. Vaasa- ja Fleming-sukujen näinkin läheinen kanssakäyminen saattoi johtua siitä, että kuningasperhe muistutti vielä asemaltaan niitä ylimysperheitä, joiden keskuudesta se oli itsekin lähtöisin. Kustaa Vaasa oli arvostanut suuresti luottomiestään Erik Flemingiä ja läheiset suhteet Erikin perheeseen jatkuivat hänen kuolemansa jälkeenkin.

   Vuonna 1560 Heblan lapset olivat jo siinä iässä, että leskirouva ilmoitti luopuvansa Suitian kartanon hallinnasta ja lasten velvollisuudeksi tuli huolehtia iäkkään äitinsä tarpeista. Pojat Joakim ja Klaus takasivat omasta ja sisarensa Filippan puolesta, että heidän rakasta äitiään palvelijoineen kestittäisiin muun muassa humalilla, teuraslihalla, siipikarjalla ja riistalinnuilla. Syytinkisopimukseen sisältyivät lisäksi ruuan ja oluen valmistus, polttopuut ja hevosten ravinto. Näin Hebla-rouva nautti turvatusta ylläpidosta kuolemaansa asti 1570-luvun alkupuolella. 

-------------------------------------------------------------

Tämän tarinan päähenkilöstä mummooni johtava sukupuun oksa:

I  Hebla Siggesdotter Sparre -1570 ∞ Erik Fleming 1487-1548

II Joakim Fleming 1534-1563 ∞ Agda Persdotter

III Anna Fleming 1562-1608 (?) ∞ Hieronymus Birkholtz sr.

IV Hieronymus Birkholtz jr. 1595-1639 ∞ Hebla Ållongren

V  Ingeborg Birkholtz 1621-1674 ∞ Johan Giös sr.

VI Johan Giös jr. 1647-1697 ∞ Sofia Ille

VII Carl Giös 1676-1717 ∞ Sofia Klingspor

VIII Beata Giös 1715-1764 ∞ Carl Numers

IX Adolf Numers 1745-1809 ∞ Agneta Munck af Fulkila

X Jakob von Numers 1778-1842 ∞ Beata Segersteen

XI Amalia von Numers 1807-1900 ∞ Lars Krogius

XII Elise Krogius 1829-1904 ∞ Edvard Neovius

XIII Lars Neovius 1850-1916 ∞ Anna von Törne

XIV Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt

--------------------------------------

Lahtinen, Anu: Omaisuutta, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Avioliittojen merkitys Flemingin sukupiirissä. Historiallinen aikakauskirja vol. 100, 2002

Lahtinen, Anu: Arkea ja juhlaa Flemingien mailla. Arki ja läheisyys, toim. Terhi Kivistö.
Turun historiallinen yhdistys, 2002

Lahtinen, Anu: Flemingin sukupiiri keskiajalla ja uuden ajan alussa. (Lounatvuori * )

Lahtinen, Anu: Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset: naiset toimijoina Flemingin
sukupiirissä 1470-1620, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2007.

* Lounatvuori, Irma & Knapas Marja Terttu (toim.): Louhisaaren kartano. Suku ja rälssi –
säteri ja kirkko. 2005

Svenska Riddarhus: Ätt- och vapendatabas. http://www.riddarhuset.se/jsp/index.jsp?id=553

Syrjö, Veli-Matti: Fleming, Erik. Amiraali, valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni.
Kansallisbiografia 2001.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Sysmäläinen



   Ylläolevassa kuvassa Sirkka Sari ja Olavi Reimas esittävät mummoni 1600-luvulla eläneitä esivanhempia Brita Ekestubbea ja Arvid Tandefeltia. Jalmari Finne kirjoitti vuonna 1910 hupaisan historiaromaanin Sysmäläinen, joka sovitettiin myös näytelmäksi ja vuonna 1938 elokuvaksi (ks. täältä).


Hammasvammoja

   Sysmän Rapalasta kotoisin ollut Arvid Henriksson kuului kahden hevosen vänrikkinä Henrik Månssonin lippueeseen vuonna 1614. Arvid soti Venäjällä ja Liivinmaalla sekä sen jälkeen 30-vuotisessa sodassa Saksassa ja kohosi ratsumestariksi Uudenmaan ja Hämeen ratsuväkirykmentissä. Hän oli hakkapeliitta jos kuka. 



   Leipzigin taistelussa heinäkuussa 1631 Arvid Henrikssonin suuhun osui luoti ja hän menetti kolme hammastaan. Vuotta myöhemmin Lützenissä häneen suuhunsa osui taas luoti, joka tällä kertaa takertui kurkkuun. Vuosien ajan luoti aiheutti kovia tuskia, mutta lääkärit eivät pystyneet poistamaan sitä. Vasta vuonna 1640 helpotti, kun Arvidin veljen puoliso Brita Sigfridsdotter onnistui poistamaan luodin.

   Vuonna 1650 kuningatar Kristiina palkitsi Arvid Henrikssonin sota-ansiot aateloimalla hänet ja antamalla hänelle läänityksen. Arvid otti aatelisnimekseen Tandefelt taistelukentille jääneitten hampaittensa mukaan. Aatelisvaakuna noudatti samaa tyyliä; vaakunan yläkenttään on kuvattu kolme hammasta ja alempaan kolme luotia. Läänityksensä ansiosta Arvid Tandefelt nousi veroista vapaaseen luokkaan eli rälssiin. Hän sai läänitysalueensa tulot itselleen joutumatta maksamaan kruunulle veroa. Rälssisäterin eli asuinkartanonsa hän rakennutti itselleen melko lähelle Sysmän kirkkoa Voipalan kylään. Sieltä oli Päijännettä pitkin suhteellisen lyhyt matka hänen lapsuudenkotiinsa Rapalaan, jossa hänen veljensä asui perheineen.


   Vasta-aateloitu Arvid Tandefelt joutui kerran suukopuun toisen aatelismiehen, Aleksander Reidin kanssa ja kunniaansa puolustaakseen vaati tätä kanssaan ulos miekan mittelöön. Muut paikalla olevat pääsivät kuitenkin väliin ja miehet palasivat sovinnossa takaisin sisälle. Reidin alettua kuitenkin uudestaan haastaa riitaa hyökkäsi Tandefelt hänen kimppuunsa. Siinä rytäkässä hänen peukalonsa sattui menemään Reidin suuhun, jolloin tämä vimmastuksissaan puri peukalon poikki sellaisella voimalla, että menetti itse kaksi hammasta.

   Arvid Tandefelt oli 1630-luvulla solminut avioliiton Brita Ekestubben kanssa. Everstiluutnantti Henrik Ekestubbe ja hänen vaimonsa järjestivät häät todennäköisesti Olkkalan säterissä Vihdissä, mistä morsian oli kotoisin. Henrik Ekestubbe oli vuonna 1621 ollut mukana valtaamassa Riikaa ja kun Kustaa II Aadolf 1630-luvun alussa hyökkäsi Saksaan uskonveljiään puolustamaan, oli hänenkin lähdettävä sotaan mukaan. Arvid Tandefelt soti samoilla taistelukentillä, joten nämä kaksi hakkapeliittaa ovat hyvinkin voineet niinä aikoina sopia avioliitosta, joka liittäisi kaksi mahtisukua toisiinsa.

   Arvid ja Brita ehtivät asua uudessa kartanossaan, Hovilassa vain muutaman vuoden, sillä Kaarle X Kustaan päätettyä hyökätä Puolaan joutui Brita hyvästelemään sotaan lähtevän aviomiehensä. Tältä sotaretkeltä Arvid Tandefelt ei enää palannut, sillä hän kaatui vuonna 1656 käydyssä taistelussa Puolassa. Leskeksi jäätyään Brita meni naimisiin luutnantti David Reidin kanssa, joka oli aikoinaan purrut poikki Britan edellisen puolison peukalon. Jäätyään toistamiseen leskeksi Brita eli Hovilassa vielä viisi vuotta. Viimeisen leposijansa hän sai Sysmän kirkon lattian alla, jonne hänet maaliskuussa 1695 haudattiin.

---------------------------------------

Tämän tarinan päähenkilöistä mummooni johtava sukupuun oksa:

I Arvid Tandefelt n.1590-1656 ∞ Brita Ekestubbe n.1615-1695

II Johan Tandefelt 1640-1712 ∞ Margareta Silverbögel -1727

III Adam Tandefelt 1683-1742 ∞ Christina Gripenberg 1693-1755 


IV Ebba Tandefelt 1730-1803 - NN Stuart

V Frederica Wrangel 1758-1825 ∞ Thomas Neovius 1756-1806

VI Johan Neovius 1787-1833 ∞ Gustava Burgman 1802-1884

VII Edvard Neovius 1823-1888 ∞ Elise Krogius 1829-1904

VIII Lars Neovius 1850-1916 ∞ Anna von Törne 1853-1933

IX Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt 1868-1931

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Agdan kamari

   

  
   Kuvassa näkyvä makuukamari sijaitsee Kalmarin linnassa Eerik XIV:n vastaanottosalin vieressä. Museoväki on sisustanut sen 1500-luvun ylhäisön tyyliin. Seinällä näkyy Eerik XIV:n muotokuva (maalannut Domenicus Verwilt). Kamari on nimetty sen käyttäjän Agda Persdotterin mukaan Agdan kamariksi (Agdakammaren). Mummoni on eräs Agdan jälkeläisistä 13 sukupolven päässä (ks. alla).

   Vaikka Agda Persdotteria ei kouluhistoriassa mainitakaan, niin hän oli kuitenkin keskeinen henkilö kymmenen vuoden aikaisissa tapahtumissa 1558-68 Ruotsin hovissa. En tiedä onko tapahtumista kirjoitettu näytelmää, mutta sellaisen voisi hyvin kirjoittaa pelkästään historiallisiin faktoihin perustuen.

Pääosissa:

Eerik ...... kruununprinssi Erik Gustafsson Vasa, Ruotsin kuningas Eerik XIV                      1560-68
Agda ...... Agda Persdotter, Eerikin frilla, Joakim Flemingin puoliso
Joakim ..  Joakim Fleming, kamarijunkkari, Suomen käskynhaltija Klaus                            Flemingin veli
Kaarina .. Kaarina Maununtytär, Eerikin frilla ja puoliso, Ruotsin kuningatar 1568

Tapahtumapaikat: Kalmarin linna ja Tukholman Tre Kronor -linna.



Kalmar Slott


Agda-frilla

   Herttua-aikanaan vuonna 1558 Eerik siirsi hovinsa Kalmarin linnaan mukanaan ”frillansa” Agda Persdotter. Sanalle frilla on vaikea löytää oikeata ilmaisua suomenkielestä, joten jätän sen kääntämättä. Keskiajalla ja vielä 1500-luvulla oli yleistä, että ruhtinaat ennen avioliittoaan elivät avioliitonomaisessa suhteessa frillansa kanssa. Silloin frilloilla oli tiettyjä laillisia oikeuksia, he olivat sosiaalisesti hyväksyttyjä ja arvostettuja naisia. Ruhtinaan avioiduttua hänen oli turvattava frillan toimeentulo; se tapahtui yleensä maaomaisuutta lahjoittamalla. Tässä suhteessa frillojen asema oli ainutlaatuinen; heidän lisäkseen naisista vain lesket ja abbedissat saattoivat hallita maaomaisuutta. Lain mukaan ruhtinaan oli myös turvattava tällaisesta suhteesta syntyneitten lastensa toimeentulo; heillä oli oikeus tiettyyn perintöosaan isänsä jäämistöstä. Uskonpuhdistuksen jälkeen kirkon vaikutuksesta frillat vähitellen hävisivät ruhtinaitten hoveista ja tilalle tulivat vähemmän julkiset rakastajattaret vähemmin oikeuksin.

   Agda Persdotter oli ilmeisesti suomalaisperäisen raatimies Peder Klemetssonin tytär. Lapsuuskoti sijaitsi Tukholmassa Pyhän Nikolauksen portilla (lähellä Slussenia), jonka takia Agda tunnettiin myös nimellä ”Agda i Porten”. Kauneutensa ja ilmeisen miellyttävän persoonallisuutensa takia Agdalla oli myös toinen lisänimi ”Charitas” (rakkaus). Agda oli kruununprinssi Eerikin ensimmäinen ”frilla” ja heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa Virginia Eriksdotter syntyi 1. tammikuuta 1559 Kalmarissa.

   Samoihin aikoihin, Eerikin ollessa vielä kruunuprinssi, oli aloitettu hänen puolisonsa ja tulevan kuningattaren haku. Juhana-veli matkusti Englantiin välittämään Eerikin kosinnan kuningatar Elisabet I:lle. Tuloksena oli käytännössä rukkaset; Elisabet vaati Eerikin saapuvan esittämään kosintansa henkilökohtaisesti. Asia edistyi sen verran, että Eerik matkusti Tukholman Tre Kronor-linnaan matkaa valmistellakseen. Agda oli tietysti mukana ja siellä syntyi heidän toinen tyttärensä Constantia Eriksdotter 13. päivänä kesäkuuta 1560. Englannin matka ei kuitenkaan toteutunut kuningas Kustaa Vaasan kuoltua syyskuussa.

Tre Kronor

Agda-rouva

   Yleensä kun prinssit suunnittelivat tulevan kuningattarensa kosintaa, tapoihin kuului suhteen lopettaminen frillan kanssa ja näin Eerik XIV:kin toimi - aluksi. Agda sai ensi alkuun toimeentulonsa turvaamiseksi Eknaholmin kartanon sekä verovapaita maatiloja. Sen jälkeen Eerik järjesti Agdalle puolison hovistaan; kamarijunkkari Joakim Fleming ja Agda Persdotter vihittiin syyskuussa 1561. Joakim omisti jo entuudestaan mm. perintönä saamansa Kuitian linnan Paraisilla ja sai nyt lisäksi puolisonsa huomenlahjana uutta maaomaisuutta Ruotsista. Perintöongelmien välttämiseksi Eerikin ja Agdan 1- ja 2-vuotiaat tyttäret oli ennen vihkimistä annettu kuninkaan sisaren Cecilian holhoukseen. Kaikki järjestelyt eivät tapahtuneet sovussa, sillä Eerik antoi Cecilialle luvan käyttää voimakeinoja ja kaikkia tarpeellisiksi katsomiaan tapoja tyttärien riistämiseksi Agdalta.

   Joakim Fleming ja Agda Persdotter saivat heti vihkimistä seuraavana vuonna 1562 tyttären, Annan. Hän jäikin heidän parivuotisen avioliittonsa ainoaksi yhteiseksi lapseksi. Anna Flemingistä jatkuu siis mummooni johtava jälkeläislinja. Anna Flemingin elämä oli hyvin tapahtumarikas, siitä on Santeri Ivalo kirjoittanut historiallisen romaanin vuonna 1898.


Agda-leskestä tulee jälleen frilla

   Vuonna 1563 Eerik XIV lähetti 29-vuotiaan Joakim Flemingin Liivinmaalle, jossa oli alkanut ns. Pohjoismainen seitsenvuotinen sota. Sen jälkeen Joakimin vaiheista ei tiedetä mitään. Agdan jäätyä leskeksi suhde Eerik-kuninkaaseen alkoi ilmeisesti uudelleen. Eerik XIV:n kolmas avioton lapsi Lucretia Eriksdotter syntyi vuonna 1564 ja vaikkei siitä olekaan todisteita, niin yleisesti arvellaan äidin olleen Agda Persdotter. Tätä ei hovissa eikä varsinkaan Flemingin suvussa enää katsottu hyvällä. Joka tapauksessa kestettyään korkeintaan vuoden Erikin suhde Agdaan ja muihin mahdollisiin frilloihin päättyi, sillä vuonna 1565 heidän paikkansa otti 15-vuotias Kaarina Maununtytär, Eerikin tuleva puoliso ja kuningatar.

   Agda Persdotterin myöhemmistä vaiheista ei ole muuta tietoa kuin, että hän mahdollisesti solmi vielä uuden avioliiton. Sitä ennen pieni Anna-tyttö ja hänen merkittävä maaomaisuutensa Suomessa ja Ruotsissa oli annettu hänen setänsä Klaus Flemingin holhoukseen. Käytännössä Anna vietti kuitenkin lapsuutensa tätinsä Filippa Flemingin siipien suojissa Yläneen kartanossa. Agda ei siis itse saanut kasvattaa ketään neljästä tyttärestään kolmea vuotta vanhemmaksi, sitä ennen kolme hänen tyttäristään otettiin Vaasa-sukuun ja yksi Fleming-sukuun. Suvut pitivät tyttäristä kyllä hyvää huolta ja he solmivat kukin aikanaan korkeasäätyiset avioliitot.


-------------------------------------------
Tämän tarinan päähenkilöstä mummooni johtava sukupuun oksa:


Agda Persdotter 
∞ Joakim Fleming 1534-1563  

II Anna Fleming 1562-1608 (?) ∞ Hieronymus Birckholtz sr.

III Hieronymus Birckholtz jr. 1595-1639 ∞ Hebla Ållongren

IV Ingeborg Birckholtz 1621-1674 ∞ Johan Giös sr.

V  Johan Giös jr. 1647-1697 ∞ Sofia Ille

VI Carl Giös 1676-1717 ∞ Sofia Klingspor

VII Beata Giös 1715-1764 ∞ Carl Numers

VIII Adolf Numers 1745-1809 ∞ Agneta Munck af Fulkila

IX Jakob von Numers 1778-1842 ∞ Beata Segersteen

X  Amalia von Numers 1807-1900 ∞ Lars Krogius

XI Elise Krogius 1829-1904 ∞ Edvard Neovius

XII Lars Neovius 1850-1916 ∞ Anna von Törne

XIII Aino Neovius 1876-1945 ∞ Arthur Hjelt


------------------------------------------

Lahtinen, Anu: Järki ja tunteet 1500-luvun avioliittomarkkinoilla, Tieteessä tapahtuu 5/2006